Siis juttujahan oppii kantapään kautta. Jos kerran tyrii jotain, niin vahingosta viisastuu. Toisaalta taas vahinkohan ei tule kello kaulassa, mutta yleensäottaen voisi sanoa, että jos tekee saman mokan kaksi kertaa lyhyen ajan sisällä, niin on jo aika daiju ihminen. Ja pelkäämpä vielä, että ei kahta ilman kolmatta...

Ei, tämä ei ole mikään jatko-osio Alicen, Pepen (ja minähän en omaan blogiini linkitä ;)), Kauran ja Touhiksen kliseekierrätykseen, vaan ihan juttu sarjassamme tapahtui tosielämässä.  

Samassa rakennuksessa sorvaamoni kanssa on myös Suomen suurin, kaunein, kallein, hienoin ja nirppanokkaisia työntekijöitä sisälläänpitävin mainostoimisto. Minulla tuli asiaa tuonne toimistoon viime perjantaina. Lähdin sieltä sitten kiireellä ulos ja törmäsin niinku niin täpöillä tuulikaappinsa sisempään oveen kuin olla ja voi. PAJANG! kuului vaan kun en hokannut liian puhdasta lasia, tai sitten jotenkin kuvittelin sen aukeavan työntämällä. Että nolotti!

Tänään minulla oli taas kyseiseen toimistoon asiaa. Arvatkaa, siis hemmetti arvatkaa nyt hitossa päätyikö tyylikäs poistumiseni toimistosta törmäyksellä siihen samaan saakelin oveen?

Että ei sitä näköjään välttämättä opi - saati kantapään- niin edes otsan, nenän, huulen, ranteen ja polven kautta! Nämä kaikki paikat kokivat pieniä kolhuja ekalla törmäyskerrallani. Nyt kolhiintui vain hermoni. Miten voi olla näin daiju, tai sitten helle on pehmittänyt pääni.

Joo, että ei mulla nyt sit muuta.