Tietynlaiset jutskat alkaa yleensä maanantaina, samaan aikaan arjen kanssa.

Tarkoitan nyt tietynlaisilla jutskilla sellaisia itselleen tehtyjä lupauksia. "Maanantaina aloitan laihdutuskuurin, maanantaina aloitan kuntoilun, maanantaina aloitan hyvän elämän, maanantaina aloitan nettilakon, maanantaina en huuda lapsille turhasta, maanantaina...."

Minä tein itselleni  lupauksen, jonka toteutus sitten alkaa tänään. Ja se on, että minä aloitan ruokavalioni ja liikuntatottumusteni tarkkailun. Eiks kuulostakin rouheelta? Tuo lupaus kuulostaa vähän sellaiselta, että sen saatan pystyä jopa pitämään. Toisin kuin laihduttamispäätöstä en pysytyisi.

Aina kun olen yrittänyt aloittaa massiivisen laihduttamisen, ihan millä konstilla tahansa, en ajattele mitään muuta kuin ruokaa!

Kokeilin sitä hiilihydraatitonta hommaa tossa kesän alussa. Se sujui oikein hyvin ja jouhevasti, ainoa mikä siinä oli vikana oli, että heti herättyäni aamuisin aloin himoitsemaan paahdettua leipää.. enkä yleensä ikinä edes syö aamiaista! Työmatka sujui patonginkuvat silmissä ja sorvin ääreen päästyäni olisin ollut valmis jopa johonkin vilunkipeliin, jos palkkana oisi ollut siivu muhevaa ranskista...

Painonvartijoiden simppeliä ja helppoa pisteytysjärjestelmää olen kokeillut useamman kerran. Ei siinäkään ole mitään muuta vikaa kuin se, että ajattelen koko ajan ruokaa... kuinka paljon olen syönyt, kuinka paljon saan vielä syödä, montako pistettä menee ja tulee.. Kalkuloin pistesaldoa päässäni kokoajan ja jatkuvasti, ja elämäni pyörii vain ruuan ja pisteiden ympärillä. Rasittavaa!

Mikähän siinäkin on, että kysynnän ja tarjonnan laki ei kohtaa ikinä. Tarkoitan nyt siis suhdetta ruokaan laihdutusyritelmissä- minulla ei sillon natsaa mikään yhtälö luontevasti kohdalleen.

Nyt siis vaan lunkisti tarkkailen kaikkea. Katotaan mihin se johtaa. Toivottavasti haluamaani viiden kilon painonpudotukseen.

Muihin aiheisiin: Aamulla kävellessäni metroasemalle, näin jo kaukaa pienen kissanpennun keskellä isoa (periferian mittasuhteissa ainakin) risteystä.

Autoja tuli ja meni, minä kiihdytin itseni juoksuun ja ylitin kadun vaikka punaiset valot paloi. Olen siis raggari. Nappasin pennun syliin, kaulapannassa oli puhelinnumero ja osoite.

Vaikka kello oli vähän, soitin numeroon. Ei yhteyttä. Lähdin kävelemään pentu kainalossani takaisinpäin pannassa ilmoitettuun osoitteeseen. Omakotitalo, ikkunat auki. Laskin pennun pihalle ja ajattelin että kömpikööt ikkunasta sisään. Niin meidänkin ulkonaliikkuva kissa tekee.

Olin jo päässyt hyvän matkaa lähemmäksi metroasemaa, kun tämä samainen pentu juoksee jalkoihini ja maukuu syliin! Taas yritys soittaa numeroon- ei vastausta. Lähdin toistamiseen pentu kainalossa omakotitalon pihaan. Koitin elegantisti hengailla pihalla, jos vaikka joku liikkeentunnistin havaitsisi minut.

Lopulta tarkastin, että olen varmasti oikeassa osoitteessa ja työnsin pienen ihkulaisen penskan ikkunasta sisään. Näin kisun katoavan jonnekin talon uumeniin ja lähdin taas kohti metroasemaa.

Näytin varmaan aika daijulta, kun ehkä noin joka kymmenennen askeleen jälkeen käännyin taakseni katsomaan, että seurataanko mua. Tai no... musta tuntuu, että näytän aina daijulta.