Mulla on ongelma. Ja vielä täysin itseaiheuttama, ja sehän tässä risookin. Toisaalta kun ajattelen, niin ei minulla ole edes ongelmaa, mutta toisaalta se sitten taas on. Kaikkien maailman ongelmien joukossa, tämä minun ongelmani on hyttysen solun mitokontrion kokoluokkaa, mutta ei se silti tee ongelmastani ongelmatonta.

Silloin kun Elma-setä oli sillä kolmen viikon matkallaan, ystäväni K-T soitti ja vonkasi minua kylään. Juuri se edessä siintävä viikonloppu, jolloin hän halusi minut ja kuopukseni luokseen, ei sopinut minulle. Silloin tapasin salarouvat ja edellisenä päivänä muita rouvia.

Sovimme tapaamisen ensi viikonlopuksi- eli siis nyt tulevaksi.

Ongelmani on se, että yllättäen en haluakkaan lähteä sinne! Minulla on oikeastaan kaksi ongelmaa. Eli se, etten halua lähteä sinne ja se, etten tiedä, miksen.

Yritän vedota mielessäni kaikenlaisiin "tässä ei ole kuin viisi viikonloppua ennen joulua ja niistä ainakin kaksi menee pikkujouluihin"- kiireisiin, mutta kolmas ongelmani on, että tuo selitys kuulostaa itsestänikin ihan daijulta.

Niin, että ei oo kivaa kun on näinkin epämittavia ongelmia pähkäiltävänään. Jos jollakin teistä on ratkaisukeskeisiä ongelmanratkontakykyjä, niin huudelkaa kommenttilootaani.

On mulla ihan oikeakin ongelma. Minähän kerroin tästä "viidennestä lapsestani" tuossa jokin aika sitten. 

Tyttönen kertoi minulle masennuksensa syitä ja seuraamuksia, joita on siis mm. syömisongelma. En tiedä, voiko tupakoinnin aloittamisenkin laittaa samaan piikkiin- mutta tälläinenkin tapa on nyt tytölle mukaan tarttunut. Lapsitupakoitsijat ovat jotain niin surullisinta...

Mitä minun pitää tehdä, kun tyttö kielsi kertomasta kotiinsa, isälleen, tästä syömishäiriöstä- mutta kun viime viikonloppuna huomasin että ongelma on pahentunut?! En nähnyt perjantain-sunnuntain välisenä aikana tytön syövän mitään! Tivasin kuopukseltani, että söikö se tyttöpolo mitään- mutta kun kuopus on ihan suruissaan ja hädissään serkkunsa ja parhaan kaverinsa puolesta muutenkin, niin ei kai minun asiani ole hänestä mitään ruokapoliisia tehdä tässä kohtaa?

Tyttö käy terapiassa, ja on kuulemma siellä puhunut syömisongelmastaan, mutta vähätellyt  asiaa. Eikö sille pitäisi tehdä jotain? Paraneeko syömishäiriö mielialalääkkeillä, jotka eivät mitenkään silminnähden ole kyllä vaikuttaneet? En ole mikään mielialapillereiden asiantuntija, mutta minulla kun sattuu tässä kohden olemaan vertailukohde omassa kotonani. Oman tyttäreni depis on laimentunut huomattavasti. Mutta en minä tiedä sitäkään, että reagoiko eri syistä aiheutunut depis eri tavalla lääkkeisiin?

Sitä minä nyt vain, että alan pikkuhiljaa kallistumaan siihen , että minun _täytyy_ kertoa tytön isälle tästä syömisjutusta. Mielummin heti. Sehän on hengenvaarallinen oire. Kun muutenkin laiha, alle 50-kiloinen ihminen, on laihtunut parissa kuukaudessa 7 kiloa, niin tässä alkaa nyt olla tosiaan vaakakupissa toisella puolella tytölle antamani lupaus olla kertomatta ja toisella puolella tytön terveys.... Tytön luottamuksen rikkominen on tässä kohtaa varmasti pienempi paha kuin syömishäiriön seuraamukset.

Kertokaa te oi viisaat, jos teillä on jokin mielipide asiasta. Kertokaa, vaikkei olisikaan. Tämä on oikeasti vaikeaa.

Muuten ei mitään raportoitavaa. Ilma on paskempi, mutta kuitenkin sama kaikille. Ei siis mikään henkilökohtainen helvetti.