Maanantai-aamua vaan kaikille.

Olen ollut tänään jo varhain hereillä, koska Elma-sedän reissu. Hän sitten lähti, mutta ah, näemmekin jo viikon kuluttua! Herra Hektori pitää jonkun miljoonaskymmenesvuotis-juhlakonsertin Helsingissä, eikä suostu laulamaan äännettäkään, ellei E-S tule sekoittamaan ääniä. Ja setähän tulee. Lentää Epsanjasta varta vasten Hektorin ääntä sekoittamaan, ja palaa sen jälkeen takaisin niiden 3G-värkkien tapahtumien ääniä sekoittamaan.

Minusta taisi tulla Hektori-fani just nyt. Minä mandariinin drinkin päällä saan kulkemaan! Osaan jo sanatkin!

Minullapa on täällä kotona käänteinen rahasampo. Saisikohan sen patentoimisesta tukuttain riihikuivia toimintatonneja?

Epäilen kyllä, että en ole ainoa joka tämän käänteisen sammon on keksinyt, taitaa olla yleismaalimallinen ilmiö kaikissa teini-ikäisten perheissä.

Jos en tietäisi, voisin luulla että lapsillani on jotain hämäriä bisneksiä, koska ne tarvivat kokoajan, aina ja jatkuvasti rahaa! Mutta en edes vilkkaalla mielikuvituksella voi pitää hamsterinruokaa, bensaa, rajauskynää, hiusväriä enkä mustikkapiirakkaa kovin epäilyttivänä bisneksinä. Tosin kuopus ilmoitti tarvitsevans rahaa satinkiin, eikä minulla ole aavistustakaan mitä tai mikä se on. Tänään hän kuitenkin käy koulun jälkeen ostamassa satinkia, joten sittenhän se selviää.

Minua askarruttaa ja ahdistaa anoppini.

Se, etten pidä anopistani, ei johdu hänen statuksestaan. Tiedän ihmisiä, joilla on hyvä suhde anoppiinsa, ja olen rehellisen kateellinen tälläisestä suhteesta.

Minä en pidä anopistani, koska meidän maailmamme eivät ole koskaan oikein kohdanneet. Minä kun en vain sisäistä sellaista ajatusmaailmaa, että nykypolvien pitäisi jatkuvasti kumartaa ja kunnioittaa jotain entisaikaista, sellaista mistä me emme oikeasti tiedä mitään.

Esimerkki: Anoppini äidin (kuoli 50-luvulla) kummatkin jalat amputoitiin kuolion takia. Varmaan joku diabetes-homma. Koska hänen äidilleen kävi näin, hänen lastenlastensa pitäisi kunnioittaa ja vaalia jalattoman isomummon (jota eivät siis koskaan ole nähneetkään) muistoa, ja kävellä joka paikkaan, koska heillä sentään on jalat. Jos anoppi saa tietää, että minä olen 20 asteen pakkasessa kuskannut lapsiani jonnekin, niin paha paha homma, nalkutus ja vittuilu. Koska onhan niillä lapsilla jalat!

Näitä esimerkkejä olisi vaikka kuinka monta, mutta kerron vielä pari.

Anopilla oli yhteen aikaan tapana tunkeutua kotiimme koska tahansa ilmoittamatta. Ja hän teki sitä noin jokapäivä.  Minä en tätä oikein sulattanut, ja sanoinkin siitä kerran hänelle. Saimme aikaan mehevän riidan, jonka seurauksena anoppini ilmoitti kiroavansa sen päivän, kun minä astuin hänen elämäänsä.

Olen siis kirottu. Vielä kamalampi esimerkki:

Eläinrakkaalla tyttärelläni oli ensimmäisinä lemmikkeinä kaksi kania jo silloin kun hän oli alle kouluikäinen.

Veimme kanit kesäksi mummolan (eli anopin ja appiukon) omakotitalon pihalle, pappa oli rakentanut niille sellaisen ulkohäkkisysteemin. Itse asuimme silloin kerrostalossa.

Anoppi oli saanut päähänsä, että kaneista on ihan liikaa vaivaa ja "antoi kanit maalaistaloon hyvään hoitoon". Näin meille siis kerrottiin.  Noh, lapsihan halusi että mennään kattomaan niitä kaneja sinne maalle.. Mennään hakemaan ne kanit kotiin sieltä.. Mummo ei enää kestänyt sepityksiä, ja viimein hän sitten paljasti lapselle että ei ne kanit missään maalla ole, pappa tappoi ne.

Voisin helposti syyttää tätä tapahtumaketjua tyttäreni myöhempien ongelmien yhdeksi laukaisijaksi. Mistä sen tietää vaikka näin olisikin. Mummo ja pappa olivat hänelle niin kovin tärkeitä aikuisia, ja luottamus meni pieniksi sirpaleiksi tuon kanijutun takia.

Takaisin tähän päivään. Anoppini on vanhentunut ja haurastunut. Hän on varmasti aika yksinäinenkin ja nyt minulla on ristiriitainen olo. Pitäisikö minun ja lasteni huolehtia hänen hyvinvoinnistaan enemmän? Haluanko minä, onko se minun velvollisuus ja ennenkaikkea, olenko hirvittävän paha ihminen kun toisaalta säälin (tunne josta en pidä) vanhaa ihmistä, ja toisaalta olen valmis ajattelemaan että sitä saa mitä tilaa....

Anoppini on leski ja hänellä on siis kaksi poikaa, joista toinen on minun Elma-setäni. Toinen asuu myös periferiassa, eli lähekkäin asutaan kaikki, ja tämä velisetä on sentään _oikeissa töissä_ omistaen säännöllisen työajan. 

Huoh. Eilen anoppi ilmoitti että "turhaa sitten odotella mitään synttärilahjarahoja, jos ette tule käymään". Toiseksi nuorimmaisellani kun on ylihuomenna synttärit. Uhkaus, kiristys.. ja sitten lahjonta?  Perhana.

Mutta. Nyt toivotan kuitenkin mukavaa pakkasmaanantaita kaikille.