Tapaus Jokelasta on aivan varmasti sanottu jo kaikki voitava, ja liikaakin.

Jokainen, joka minut tuntee, tietänee myös minun reaktioni tapaukseen. Ne, jotka eivät tunne, niin kerron.

Estonia upposi, Konginkankaalla kolaroitiin, Tsunami teki tuhojaan ja nyt Jokelassa ammuttiin. Kaikki nämä tapaukset tuovat mukanaan kollektiivisen surun ja kysymyksen : miksi?

Olen jokaiseen yllämainittuun tragediaan reagoinut hyvin voimakkaasti. Ja hyvin omalla tavallani. Työkaverini jopa ehdotti, että kävisin nykimässä jotain kriisi-ihmistä hihasta. Niitä kun taas on paikalla  täällä sorvaamossa kriisipuhelimeen vastaamassa.

Se, etten ole kovin halukas lähtemään mukaan yleiseen hyssyttelyyn ja kauhisteluun, _EI_ tarkoita sitä, etteikö tapaus/tapaukset koskettaisi minua. Varsinkin tämä eilinen koskettaa eritoten. Lapseni eivät pahemmin matkustele, mutta koulussa ne istuvat joka ikinen päivä.

Aamulla herättyäni, puhelimessani odotti 12 tekstiviestiä, joissa kaikissa oli sama sisältö: sytytä tänään keittiön ikkunaan kynttilä uhrien muistoksi...

Ajatus on toki kaunis, mutta anteeksi vaan- en sytytä. Ei minun tarvi minkään kynttilän avulla todistella naapureilleni sitä, että muistan uhreja ja heidän omaisiaan, kun teen sitä jumalauta muutenkin vähän liikaa.

Äh, en osaa pukea sanoiksi mitä ajattelen, enkä osaa ajatella mitä sanon. Lopetan siis aiheesta puhumisen täältä tähän.

***

Muihin ja taatusti kepeämpiin aiheisiin:

- vävynikin menee sotavauvaksi Isosaareen

- meillä on uus auto. Tai uus ja uus... mutta meille uus. Se on nuorison käytössä.

- menin eilen aikaisin nukkumaan.

- mulla on sorvaamossa kauhia kiire (tämä on kepeää kuin mikä!)

- bb:ssä on ollut viikkotehtävässä klemmareiden lajittelua, ja tämä on huvittanut minua.

Ei mulla ny muuta. Koittakaa jaksella, ihmiset.