Hei vaan taas hei!

Sellaista olen tässä hokannut, että vaikka hirveyksiä tapahtuu ja maailmassa on virhe, niin kyllä luonto-äiti sentään jotkut asiat osaa hoidella fiksun äitin tavoin!

Katsokaas kun sanotaan nyt vielä muutama vuosi sitten en osannut kuvitella suunnilleen minkään olevan yhtä kamalaa kuin sen, että lapset muuttaa pois kotoa. En kerrassaan suostunut edes ajattelemaan, että joskus sellainenkin päivä koittaa.

Noh, silloin kun lastenlaittoa alkaa suunnittelemaan, niin siinähän voi kulua tovi tai kaks, ennenkuin penska on mennyt mahaan kasvamaan. Ja sittenhän aikaa on se yhdeksisen kuukautta valmistautua sen tuloon ja siinä se sit on.

Sitten kun sitä penskaa on siinä kotonaan kasvattanut siinä parikymmentä vuotta, niin joku alitajunta tahi muu mestapaikka sielussa valmistelee salaisesti sitä, että jos kaikki menee normaalilla kuviolla, niin joskushan ne lähtee, niiden kuuluu lähteä- kuka aiemmin ja kuka myöhemmin, mutta kuitenkin.

Ja kun se alitajunta on saanut hommat valmistettua tiettyyn pisteeseen, niin lasten kotoamuutto tuntuu toki vieläkin kaihoisalta, mutta ei kuitenkaan maailmanlopulta.

Kaksi mukulaani touhuaa kotoamuuttoa. Ei niillä mitään asuntoa vielä ole, mutta touhuavat kuitenkin. Yritän olla innoissani asiasta, koska muistan sen kuin eilisen päivän kun itse tein lähtöä äitin helmoista Elma-sedän kanssa kimppaan asumaan. Ei olisi tuntunut kivalta, jos oma äitini olisi jotenkin näkyvästi saanut maailmanloppukohtauksen sen vuoksi.

Ajatus lasten lähdöstä on kuitenkin saanut aikaan sisälläni jonkun ihme psykologisen myrskyn. Tämä saattaa nyt kuulostaa tosi kyökkipsykologialta, ja sitä tämä varmasti onkin mutta olen hokannut nyt sitten sellaisen asian, että nyt kun olen antanut itselleni luvan päästää irti kakaroistani, niin tuntuu tässä samalla pääsen jotenkin kätevästi irti jostain muusta... En voine sanoa, että pääsen irti omasta mutsistani, koska pesäero ensin kotoalähdön vuoksi tapahtui yli 20 vuotta sitten ja se ihan lopullinen fyysinen ero kohta 10 vuotta sitten kun äiti kuoli.

Huomaan tämän käytännössä - ette nyt saakeli naura siellä- silleen että en koe enää tarpeelliseksi säilöä jotain fyysistä materiaa, mikä on muisto äidistäni. Joku mitätön kapine, joka on äidin vanha, on tuntunut jotenkin niin äärimmäisen tärkeältä, että olen vuosi toisensa jälkeen säästänyt kaikkea turhaa. Mutta nyt - tavaraa on lentänyt mäelle ihan surutta- vihdoinkin.

Äh, en mä tätä osaa mitenkään ymmärrettävästi selittää. Ehkä tarkoitukseni on sanoa, että äitini on aina sydämessäni, ja uskon että vaikken enää jakaisi samaa asuntoa lasteni kanssa, niin minäkin olen heidän sydämessään, vaikkei joku roina olisi minusta koko aikaa muistuttamassa.

Se paha puoli tässä nyt kuitenkin on, että sitten kun ne kaks lähtijää on tosissaan lähteneet, niin kaksi jäljelle jäävää.. mä varmaan hemmottelen ne pilalle :)

Muihin aiheisiin: olen monen vuoden empiiristen tutkimusten perusteella tullut siihen lopputulemaan, että tulen varmasti joskus kuolemaan jäämällä pienen kuorma-auton alle, jonka kyljessä mainostetaan Vaasan Ruispaloja. Ne vaanii mua kaikkialla! Suojatiellä ja jalkakäytävälläkään niiltä ei ole turvassa. Kohta niitä varmaan huristelee täällä sorvaamonkin käytävällä!

Ei mulla nyt muuta. Viikonloppu meni mukavasti roinaa mäelle heittäessä (kutsutaan myös nimellä varaston suursiivous) ja nyt on joka lihas kipeä, mutta ei se mitään kun sen tietää!

Huomenna on broidin hautajaiset :(

Mukavaa viikkoa kaikille!

Kuvassa isä- ja lapsipupu katsovat kun äitipupu harrastaa agilityä. Kuva Iidan.

IMG_7129.jpg