Joka vuos sama juttu... ensin se on mun mielestä maailman kaunein, mä ihailen sitä, nuuskin sitä, juotan sitä, tuijotan sitä vaan silmät sänkykamari-asennossa ja huokailen: on se vaan niin ihana..

Sitten, ihan yhtäkkiä se aina vaan tulee se hetki, että totean, etten jaksa sitä enää yhtään. Että heitän sen pihalle mahdollisimman nopeesti! Rasittava sotkija! Vie tilaakin ihan liikaa! Pihalle vaan! Ja kaikki sen kaverit kans, jotka tänne on pikkuhiljaa rantautuneet nurkkiin. Pois vaan kaikki, ja heti!

Näin siis joka vuosi tässä vähän ennen loppiaista. Haluan päästä joulukuusesta ja kaikesta jouluroinasta eroon. Tulee ihan sellanen pakkomielteinen tarve päästä niistä eroon, silloin kun se tunne tulee ja nyt se on tullut.

Joulukuusemme oli ihana, ja siinä oli 95 palloa plus kymmeniä muita härpäkkeitä. Nyt siitä on jäljellä vaan neulasia, joita löytyy kokoajan jostakin, vaikka mitä tekisi. Perinteisesti siis varmaan myös vielä juhannuksena.

Tästä se sitten alkaa kiivas kevään oottelu. Kaikki punaiset ja kultaiset ja vihreet asiat tulee suunnilleen korvistakin ulos ja koti näyttää taas viiskyt neliötä isommalta.

Vaikka ne kaikki joulujutut on niin ihania, niin on niistä kyllä ihanaa päästä eroonkin.

Tämä päiväni on siis kulunut joulukamojen pois saneerauksessa. Siinä on hirvee homma kun niitä on asennettu tänne marraskuusta lähtien pikkuhiljaa.. ei sitä ees tajua miten paljon niitä on.

Ei mul ny taaskaan muuta. Moro.

Esikoiseni täyttää tänään 22. Tunnen itseni wanhaksi.