Moi,

mietiskelempä tässä taas kerran, että on ehkä jo jonkinsortin ihme, että olen selvinnyt tästä elämästä ilman sen kummempia katastrofeja, vaikka olenkin aika huoleton hunsvotti ja herkeämätön huithapeli. Enkä siis osaa, enkä oikeastaan edes tahdo ajatella elämää ja asioita niin, että kaikkeen-mitä-ehkä-voi-tapahtua pitäisi varautua.

Olette varmaan törmänneet nk. varautujatyyppeihin? Sellaisiin, jotka lähtevät helteellä ulos kepeässä kesämekossa, sandaaleissa ja heittävät huolettomasti pienehkön olkalaukun olalleen. Mutta jos hellesään keskeyttääkin ukkosmyräkkä, niin varautujatyyppi kaivaa olkalaukustaan kumisaappaat, sadetakin, sateenvarjon ja myrskylyhdyn- ja palaa retkiltään ihan yhtä kuivana ja freesinä kuin oli lähtiessäänkin.
Varautujatyyppi varautuu myös mahdollisiin kaupan alan lakkoihin, sikainfluenssaan, vr:n toimimattomuuteen ja sähkökatkoksiin. Varautujatyyppien kassit ovat varsinaisia rescueyksikköjä, koti kuin pelastuslaitoksen esimerkkikirjasta ja silleen.
 
Kauheen järkevää ja aikuista, mutta arvatkaapa kuinka paljon mua ärsyttää ko. tyypit? No ihan hiton paljon! Tai ehkä olen vain kateellinen, koska nämä varautujaihmiset ovat vaan jotenkin niin… täydellisiä! En ole koskaan joutunut mihinkään hirveään pulaan, vaaraan tai kriisiin, vaikken ikinä osaa varautua mihinkään. Okei no käytän mä turvavyötä ja on meillä palohälyttimet kotona ja lukkokin löytyy ovesta, tosin on eriasia koska sitä käytetään, kun tuppaa ulko-ovi olemaan auki yötäpäivää. (rosvoille tiedoksi, meillä kotona asuu vaarallisia tappajakoiria ja villikissoja). Jotenkin mun huithapeliseen elämääni on iskostunut ajatus että ”sateen sattuessa sateella” ja jos esim. ulkona sattuu jollekin jotain ikävää, niin parempi lie soittaa hätäkeskukseen kun alkaa kaivamaan pikkuolkalaukusta intubaatiovälineitä ja tyhjiöpatjoja? Jos kotoa ei löydy kenttäsairaalan veroista sidontayksikköä, niin vaikkapa haavan tullessa, sen voi paikata talouspaperilla ja roudarinteipillä.
 
Minulla on muutama työtoveri, joista toinen varautuu kaikkeen! Hän kertoi juuri, että kun oli kesähelteillä mennyt kavereineen johonkin vähän fiinimpään ravintolaan, jonka terassillakin oli kankaiset pöytäliinat, niin hän oli ottanut kotoaan mukaan sellaisia pöytäliinaan nipistettäviä painoja mukaan, jos tulee tuulenpuuska ja liina alkaa heilumaan. Lisäksi hän on varautunut epäilemättä ydinlaskeumaan ja siriuslaisten hyökkäykseen, muutamia nyt tässä mainitakseni.

Toinen työtoverini taas varautuu kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan täällä työpaikalla niin, että hän laputtaa jokaikisen asian mitä täältä suunnilleen löytyy. "Muista laittaa kahvinkeitin kiinni", "varo ettei hella jää päälle", "katso että ulko-ovi menee kunnolla kiinni", "älä laita biojätteitä paperinkeräyslaatikkoon". Jne jne loputtomiin. Mä olen saanut kroonisen kynsirasitusvamman, koska aina kun tämän lappuliisan silmä välttää, revin näitä hänen huikeita ohjeitaan irti. Eikä täällä siltikään ole tapahtunut mitään kamaluuksia, vaikkei niistä ole ohjelappusin eritoten varoitettukaan erikseen. Hähä.

Vai onkohan tää sittenkin yltiöpäistä optimismiä? Hyvää keskiviikkoa kaikille, varokaa ettei taivas putoo niskaan;)