Päivää taloihin ja puutarhoihin.

Eilen se sitten tapahtui, yksi lapsistani muutti taas pois kotoa. Olen tätä asiaa nyt pohtinut ja vatkannut puoleen ja toiseen ja kolmanteen. Lopputulema: on luonnollista että lapset muuttavat pois kotoa ja itsenäistyvät. Tietenkin minulla on kaihoisaa ja välillä tuppaa vähän tippaa linssiin, mutta ei kai ketään kakrua saa "pakottaa" peräkammarin tytöksi tai -pojaksi vaan sen takia, että _mulla tulee ikävä_ ?  

Ja se, että tämä kolmas kotoa muuttaja nyt sattui muuttamaan kahden tunnin päähän kotoa, ei sekään mikään maailmanloppu. Hei haloo, 2 tuntia? Minulla menee pitempi aika edestakaisin työmatkoihin päivittäin, jos kuljen julkisilla. Varsinkin kun tuon noin suhteuttaa, niin eipä ole matka eikä mikään. Ja suokaa nyt anteeksi, tämä on ehkä osittain vain sellaista vakuuttelua itselleni ja saatan kuulostaa daijulta, mutta jostain on vaan niinku revittävä lievennystä vähän kaikkeen.

Muutettiin eilen Elmasedän firman (tai siis sen firman missä E on töissä) kuorma-autolla kera sedän, minun ja muuttajan pikkusiskon. Määränpäässä oli muuttajan kavereita apuna, ja nopeasti saatiin kiva kaksio kondikseen ja tyttärellä on nyt oma kiva pieni koti.

Mutta arvatkaas! Illalla sitten kun tulin kotiin, Elmasetä meni Idolsia purkamaan ja kuopus, joka ei siis ollut muuttoproggiksessa mukana teki lähtöä poikaystävänsä luo. Meinasi tulla paniikki- "olen yksin kotona ensi yön". (siis jos ei vanhuskoiraa ja kolmea kissaa lasketa mukaan, ja niitähän ei tässä kohtaa lasketa). Piti äkkiä mennä suihkuun kuopuksen ollessa vielä kotona, koska ajatus yksin suihkussa olosta, kun kämppä on tyhjä ja ulkona pimeää, tuntui vaan kertakaikkiaan liian heviltä yhdistelmältä äkkiseltään.

Noh, yö meni täysin hyvin. Ehkä mä vielä totun. :) Totun mä. Taatusti totun. Ja enhän mä nyt sentään aina siellä yksin ole. Niin.

Mutta ei minulla nyt oikein ole mitään muuta kerrottavaa teille. Moikka ja hyvää uutta viikkoa!

Alla olevassa kuvassa meidän kissa ja kani pussailee. Kuva Iidan.