Mulla on tulehtunut kantapää, mulla on tulehtunut akilliesjänne, mulla on tulehdus, tulehdus, tulehdus. En ole telonut itseäni, vaikka tarvinkin eteenpäin päästäkseni kepit, en vaikka jalkani on tilkitty tiettyyn asentoon. Tulehdus. Se nostaa ruumiini lämpötilaa pari astetta, vaikkei olo muuten mitenkään kipeä olekkaan. Ja tämä penteleen tulehdus vaatii parantuakseen lepoa, immobiilijotain (en ikinä muista sitä hienoa sanaa) ja lääkkeitä.

Mitä tekee tulehtunut täti, joka tietää kaiken tämän yllämainitun, mutta joka kirjoittaa sen tuohon vähän niinkuin itselleen muistiin?

Täti katsoo ensimmäistä kertaa moneen vuoteen euroviisut. Täti intoilee perheensä kanssa kun Suomi kerrankin pärjää. Täti moshaa, täti bloggaa yöllä, täti valvoo kolmeen.

Tädillä oli yöllä ilo niin ylimmillään, että hän unohti lääkitä itsensä. Muut kaksi paranemiseen tarvittavaa elementtiä oli kyllä kohdillaan, mutta lääkitys ei (kolme erilaista nappia).

Täti herää aamulla aivan hirvittävään tuskaan. Täti tulee epätoivoiseksi, koska muistaa samantien mistä tuska johtuu. Eikö tämän pitäisi jo olla parempi?  Ei kai yhdestä unohduksesta pitäisi enää tälläistä raastavaa, sydämen sykkeen tahdissa repivää tuskaa tulla. Mua on huijattu!

Anteeksi lukijat .Elämääni ei mahdu tällä hetkellä kuin yksi sykkivä ja kuuma kantapää. Toivottavasti ensi viikolla jo jotain muutakin.

Mutta kivaa sunnuntaita teille. Ei tämä teidän vikanne ole.