Huhut hameeseen kompastumisestani ovat vahvasti liioiteltuja! Minulla nähkääs oli niin lyhyt hame, että jos siihen jotenkin onnistuisi kompastumaan, niin silloin pitäisi kompastua omiin reisiinsä, ja niin lujaa akrobaattista luonteenlujuutta minulla ei vaan ole! Että reisiini kompuroisin!

Koulun kevätjuhlat menivät siis hyvin. Senhän jo kerroinkin. Ylioppilasjuhlat naapurissa menivät myös hyvin, siitä en olekkaan vielä kertonut, paitsi nyt kerron.

Juhlat olivat varsin pienimuotoiset. Paikalla oli sankarin mummo, täti.. isä. öö. minä.. mun lapset.. äiti, hmm sanoinko jo että minä? Ja joitain muita niin ja pari lääkäriä!! Oli turvaisaa!!

Kun viralliset esittäytymiset oli suoritettu, ja vatsa täytetty sen seitsemällä sortilla, niin lääkäri uskaltautui kysymään, että onko mulla kantaluu murtunut. Kun sanoin, että ei onneksi mikään oo murtunut niin lääkärin toinen arvaus oli että akillesjänteen ongelmat tai plantaasifakki! Bingo! Kummatkin natsaa. Hö, mulla ei siis olekkaan mikään originelli ongelma. Hankalaa oli kyllä kun mitään en voinut hakea itse noutopöydästä. Passattavana oleminen on välillä ällöä.

Muuten ei eriparijalkani kiinnittäneet sen enempiä huomioita tai epähuomioita, siinä ne mukana roikkuivat koko juhlinnan ajan.

Sain jonkun hulluuskohtauksen! Tämä ei siis liity em. juhliin. Sanoin tyttärelleni, että hän saa kutsua muutamia kavereitaan tänne iltaa viettämään ja koulujen päättymistä juhlimaan. Aattelin että mielummin teinit kotona kuin ojien pohjilla. Ja nyt noi ärsyttää mua! Vaikka ne on ihan siivosti, aika hiljaakin, ihan kohteliaita, mukavia, tuttuja.. niin silti! Kaikkea sitä ojienpohjapelossa meneekin lupaamaan!

Osasin aika hyvin ajoittaa puolikkaiden panakoomien nappailun päivän varrelle. Ja onneksi vanhaa kunnon buranaa voi vedellä kuin irtokarkkeja ikään, ei ehkä määrällisesti mutta nupin sekoamattomuudellisesti kyllä. Eli- muutaman kerran neulepolkkaajat koittivat jotain kevätjuhlakuvioita kutoa jalassani, kerran iski jalkapöytään joku krampintapainen ja astelemaan en vaan uskaltautunut, koska kivunpelko tekee siitä elämää suuremman koetuksen.

Hihi, siellä juhlissa yksi nainen avuliaasti ehdotti, että enkö voisi kulkea varpaillani jos kerta kantapäähän sattuu! DAA! Alkoi melkein hitottamaan ja meinasin pyytää häntä ensin etsimään tuolta jostain ne varpaat! Sanoin kuitenkin vaan penseästi hymyten että katokku ei tää mun jalka liiku sen enempää varvasteluasentoon kuin mihinkään muuhunkaan! No, hyvää kai se kuitenkin tarkoitti! Ihmetteli vaan sitten vitsikkäänä, että onneksi tulehtuneita keuhkoputkia ei kipsata, hänellä kun oli sellainen vaiva. En tiedä, missä kohtaa ois pitänyt nauraa. Sanoin vaan että niin tai korvatulehdusten kipsailukin ois kyllä varmaan aika inhaa. No joo. Tyhmiä juttuja.

Nyt menen kohta panakoomailemaan omaan petiini, ja jätän teinit tänne meuhkaamaan. Niin että näin.