Valehtelisin, jos väittäisin etteikö mieleeni pätkähtäisi aina välillä kysymys, että miksi hemmetissä sen piti olla juuri minä, jolle tälläinen vittumainen vaiva paiskattiin riesaksi.
Ei sillä, että minä tätä kellekkään muullekkaan toivoisin. Pitäisi siis vissiin miettiä, että miksi tälläinen vaiva on ylipäänsä olemassa? Kele.
 
Noh, on muutamia asioita, joiden avulla jaksan tätä infernoa.
Yksi on tietenkin perheeni. Heidän joustavuutensa, ymmärtäväisyytensä ja hurtti huumorinsa on asioita, jotka auttavat tässä jaksamaan tätä infernoa. Ei se kuulkaa ole niin helppoa vaihtaa perheen pääpäsmääminen tälläisen avuttoman raadon rooliin...
 
Bloggaaminen ja tänne purkautuminen on ollut myös yksi hyvä kanava purkaa tuntoja.  Kyllä minä tiedän, ettei yksityiskohtainen tilitys alkaen jostain jalkaan tilkitystä sidetarpeesta ja päättyen loputtomaan valitukseen siitä, kuinka minuun sattuu, koskee, tekee kipeetä ja hitto vieköön vielä kerran sattuu, ole varmastikaan mitään kivointa luettavaa tässä maailmassa. Mutta te, jotka olette jaksaneet tätä , niin kiitos. Kyllä tämä joskus loppuu!
 
Tämä kun nyt vain on tätä- elämääni ei mahdu oikein muuta. Kipu on läsnä kokoajan ja leikkaa keskittymiskyvyn melkein kaikelta muuta. Olen 24h/vrk kipupotilas, enkä sille itse mitään voi, vaikka kuinka tahtoisin. 
 
Nyt minua pelottaa, että yksi jaksamiseni kantavista voimista, huumori, alkaa olla lopussa. Vai mitä tästä voi olla mieltä, kertokaa te.
 
Eräs kaverini, jonka kanssa en ole kovin taajaan yhteydessä, soitti minulle ja pyysi kanssaan erääseen paikkaan. Noh, kerroin sitten hänelle kaiken sen, minkä te jo tiedätte, eli sen, että yhdessä yössä minusta tuli tälläinen. Ja jos jonnekin pitäisi päästä, niin ainoa keino ois varmaan pyörätuoli.
 
Kaverini kuunteli kertomustani, kysyi jotain tarkennuksia ja lopuksi ilmoitti että hän on _aidosti ja vilpittömästi kateellinen minulle_.!!
 
Siis mitäh?  Varmistin, että onko pääni napeista sekaisin, vai sanoiko hän todella niin ja jos sanoi, niin tarkoittiko hän sitä.
 
Kyllä tarkoitti. Hänestä olisi ihanaa vain maata sängyssä, olla välittämättä kellonajoista, viikonpäivistä, vaatteista, töistä, kotitöistä.. Hänestä olisi ihanaa vain levätä ja nukkua.. Ja paketissa olevat raajat olisivat vain hyvä todiste, että löhöily sallittua.
 
Tiedättekö, tässä kohtaa minun huumorini loppui.
Ilmoitin tälle kateelliselle kaverille, että joo- löhööminen ja laiskottelu olisi varmaan ihan jees, jos se olisi vapaaehtoista ja tietoinen valinta, ja jos muitakin vaihtoehtoja olisi.
Että jos ei kokoajan olisin niin kovat kivut, että ainoa keino on turruttaa ne napeilla, jotka taas väsyttävät ja sitten taas nukutaan tuskaa pois. Että aina kun on hereillä, se tarkoittaa ettei ole napeissa, ja on ihan saatanallista.
Että ainoat vaatteet mitä saa päälleen on ylisuuret verkkarit tai pyjamanhousut, ja nekin pujottelemalla ja ties millä laskostussysteemeillä.
Että jalan päälle ei pysty astumaan , mutta viheliäisissä rappusissa on pakko, ja sillon kuljetaan itkemällä.
Ja että käsikin on saatana vieköön tähän kaupanpäällisiksi kipeytynyt tuosta keppikävelystä.
Ja se nukkuminen ja löhööminen ja lepääminenkin onnistuu vain muutamassa asennossa,  ja silloinkin pitää miettiä, että uhraako kivulle jalkansa vai kätensä.
Ja että välillä sit herää kahden paksun täkin alta, vaikkei itse ole niitä päälleen vetänyt. Joku perheestä on käynyt peittelemässä, kun olen unissani tärissyt kuin haavanlehti.
 
Nyt minä sitten mietin, että näinkö se huumori on loppunut ja pitääkö minun pyytää katelliselta kaveriltani anteeksi, kun ääntäni korottaen kerroin em. tosiseikat siitä, kuinka helvetin IHANAA on olla tällänen muiden armoilla pärjäävä, mutta silti itsekäs paskiainen?
 
Minä en kertonut näitä saadakseni sääliä. Mutta nyt minä mietin, että pitäisikö minun sääliä kateellista kaveriani. Sillä ei taida olla kaikki ihan hyvin?