Päivää, kaunista päivää!

Näillä säillä on onni omistaa täällä sorvaamossa anoppivainaan koiratossut! Vaikka ne on rumat ku susi, liian isot ja muutenkin aika hiton eroottiset tohvelit, niin ihan parhautta ovat. Vaikka omistan kouliintuneet tennarijalat, niin näillä säillä niiden käyttö on hieman liian hikistä hommaa noin kokopäiväisesti. Ja on kyllä talvisinkin, olenhan kuitenkin siisteissä sisätöissä.

Tänään sitten kävi niin, että työkaverini tepsutteli paljan jaloin tuolla, kun hänelle tuli äkillinen tarve käydä kaupassa. Hän lainasi näitä em. koiratohveleitani kauppareissulleen. Koska työtoverillani on samanlainen huumorintaju kuin minulla, hänellä tuli hirveä hinku käydä työpaikkaamme vastapäätä sijaitsevassa Minna Parikan kenkänäyttelytilassa. En tiedä, onko se myös myymälä, mutta ainakin siellä on varmaan kaikki Parikan kenkämallit esillä.

Tiedättekö, ei ois koiratossujen tarvinut yhtään hävetä siellä Parikan trendiluomusten joukossa, koska minulla on ollut jo 20 vuotta sitten Parikan kenkien esiaste- sellaiset punaiset huopatohvelit, joissa oli punaiset narut punaisten puusydänten kera, ja just sellaset puusydämet on jossain Parikan kengissä! Niin että melkein sama asia. On on!

No ehkä ei, mutta sanotaanko nyt näin, että jos jotain asiaa himoitsen, niin himoittujen asioiden top ten- listalle eivät kuulu yhetkään Parikan kengät. Olen ehkä niin tosi omituinen ihminen .

Vaikka kaiken järjen mukaan minulla pitäisi olla minnaparikoita tai jotain muita vastaavia manoloita kaapit täynnä, koska tänään Taloussanomissa olleen yhdeksän kohdan köyhyyden tunnusmerkistön mukaan en täytä yhtäkään kohtaa! Jumalauta, oonko mä siis rikas? Eikä kukaan oo kertonut! 

Ei liity mitenkään kyllä nyt em. jaarituksiin tämä, mutta haluan tarjota teille nyt keskiviikkoisen raikkaan huutonaurukohtauksen. Nimittäin paljastan teille haaveeni, joka ei koskaan toteudu. Ja se on: haluaisin kirjoittaa kirjan! Tai korjataan: haluaisin osata kirjoittaa kirjan. No niin. Saa nauraa.

Olisi ihanaa tehdä kotonamme sijaitsevasta työhuoneesta/kirjastosta sellainen luomisen tuskan kammio. Minulla olisi siellä kaikkea ihanaa inspiroivaa ja ruutuvihko ja tulostin tietenkin ja jotain mielikuvitusta stimuloivaa. Jäisin pois ansiotyöstä ja tekisin vaan kirjaa. Istuisin ryppyinen kukkamekko päälläni, villi lupiini hiuksissani ja punaviinilasi pöydällä ja antaisin ajatuksen lentää....

Asiassa on vain yksi aika saakelin iso MUTTA. Ensinnäkin, vaikka Elmis-mies nyt aika hyvästi tienaakin, niin minähän en kirjallani tienaisi latin äynääkään, varsinkaan sellaisella kirjalla jota ei edes koskaan tule olemaankaan. Oltaisiin sitten sellainen boheemi taiteilijaperhe ja tultaisiin toimeen Elma-sedän liksalla? Hehe.

Olen toki joskus kaavaillut jo kirjan nimeä, juonta ja jotain. Mutta siihen jotain kohtaan se aina sitten jääkin. Juoppuhullun päiväkirjat on jo kirjoitettu, Sota ja rauha on jo kirjoitettu, kaikki siltä väliltä on jo kirjoitettu. Mitä jää Elman käteen? Siinäpä se juttu juuri onkin- ei mitään! :D 

Jos nyt totta puhutaan, niin olen pöytälaatikkokirjoittanut sellaisia pähkätyhmiä novelleja esim. kaivopuistolaisesta lemmenparista, joiden Lexus juuttui lumeen. Perustuu tositapahtumiin. Ainakin se Lexus. Olen myös kirjoittanut pöytälaatikkoon naisesta, jolla oli luurankona kaapissaan ihailu Toni Halmetta kohtaan. Mutta sitten Halme kuoli ja jotenkin joku ruumiinihailu, varsinkin Toni Halmeen ruumiin, tuntuu aika kalseelta hommalta. Eli se siitä sitten.

Tietenkin voisi värittää omia tosielämän tapahtumia, liioittelisi vaan oikein ronskisti ja värittäisi juttuja niin, että kaupassa käynti ja kalan ostaminenkin tuntuisi suurelta seikkailulta ja amazing racelta ja idolsilta samaan aikaan. Mutta ei niistä mitään kokonaista kirjaa tehdä, korkeintaan joku keski-ikäistyvän ja keskivartalolihavoituvan toimistotyöläisen arkipäiväkirja ja varmaan kiinnostais kaikkia ihan tosi paljon? Juuei.

Eli ehkä mä tyydyn vaan kirjoittamaan sillon tällöin tänne. Ja salaa sinne pöytälaatikkoon. Tsih.

Asiasta kolmanteen asiaan. Onko teillä joku vakiokadotuksessa oleva tavara? Siis joku kapine, jollaisen omistatte, ehkäpä jopa montakin, mutta sitten kun sitä tarvisitte, sitä ei löydy mistään?

Jos nyt äkkipäätään pitäisi listata top 5 eniten kateissa olevaa tavaraa, niin ne ovat

1. Kuumemittari. Vaikka sitä tarvitaan tosi tosi harvoin, mutta silloin kun tarvitaan, niin sitä ei löydy ei sitten niin yhtään mistään. Aina joskus, kun kuumemittari on löydyksissä, perustan sille jonkun vakkarisäilytyspaikan, ja kuulutan perheenjäsenille että siellä se nyt on ja sinne se pitää sit aina laittaa. Sitten kun tulee se tarve, en enää muista, mikä se perustamani paikka on, eikä muista kukaan muukaan, ja jos nyt sitten vaikka joku muistaiskin, ei se todellakaan siellä ole.

2. Kynsisakset. Vaikka niitä on useammatkin, niin silloin just kun joku kynsi on vittumaisesti liian pitkä, kulmikas tai jotenkin muuten epäsopiva, ja kynsisakset pitäs löytyy noin niinku heti, niin turha luulo! Kerran meinasin tulla kerrassaan hulluksi, kun varpaassa oli sellanen repeytynyt kynnenrämmälehirviö, joka tarttui lakanoihin, enkä tietenkään keskellä yötä löytänyt mistään niitä pahuksen saksia. Notkeuteni ei riitä siihenkään, että oisin sutjakasti nyppäissyt kynnenrepaleen hampaillani. Taisin silloin eräänä kynsikauhuyönä usuttaa jopa koiraa repimään kynnenpalaa irti, mutta ei onnistunut.

3. Tukkakuminauhat. Koska hiukseni on venähtäneet ja ovat tuolla yli puolen selän, ainakin silloin kun suoristan ne, niin pidän kotona aina hiuksia kiinni, koska muuten suortuvani karkailevat vääriin paikkohin ja ovat muutenkin kuumat ja jotenkin kokoajan tiellä. Ei oo yks kerta eikä toinenkaan kun olen hätäpäissäni sitonut hiukseni jollain tosi kätevällä saunatakin vyöllä. Ja voin kertoo, että se ei oo kovin kätevä hiuslenkki se.

4. Sytkäri. Joo ei lisättävää. Syyllinenkin tämän tavaran kadotukseen on selvillä ja se on eräs setä, joka asuu meillä. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat sytkärit kulkeutuvat hänen taskuunsa. Niin että jos sytkärinne on kadonnut, kysäiskää siltä meillä asuvalta sedältä ennen kuin teette rikosilmoituksen.

5. Kännykän laturi. Mun persoonakohtaisella laturilla on vakiopaikka, mutta jos joku sen nyhtää seinästä ja roudaa jonnekin muualle, niin on ihan varma, että sen jälkeen se on kuin maannielemä koko laturi. Näin on.

Nyt minä lähden hiihtelemään kotia kohti. Moro!

Alla vielä meidän Taavi. Kuvaaja varmaanki Iida.

_MG_7046.jpg picture by ryudak