Haluan näin juhannuksen aatonaatonaattona kertoa teille juhannustarinan vuodelta Elman teinivuosi.

Oli tapahtunut kauhea tragedia ja teiniminä olin suunnattomassa kriisissä ja draamakuningattaruuden ylimmällä tasolla. Tämä syystä, että paras kaverini, luokkakaverini ja naapurini - ja nämä kaikki ominaisuudet kuuluivat siis yhdelle ihmiselle, Melmalle,- muutti silloisen mitta-asteikon mukaan "jumalan selän taakse, huitsinnevadaan ja hevonvit**un", eli tosi kauas Tampereen lähelle!

No, silloin junat vielä kulkivatkin ja minähän matkailin tuonne maailman ääriin jokaisessa sopivassa raossa, välissä ja myöskin lomilla. Niin silloinkin, mihin tämä tarina sijoittuu.

Elettiin siis teini-ikää, ja landelle muuttanut kaverini oli saanut uudelta kotipaikaltaan jo uusia kavereita, joihin minäkin sitten tutustuin. Istuttiin kunnantalon rappusilla ja poltettiin poskareita tupakista ja oltiin koviksia.

Tuli juhannus, ja kaverit olivat vuokranneet mökin saaresta, jonne oli kunnan uimarannalta lyhyehkö soutumatka. Jollain vilungilla ja kiven ja kannon kautta vannomisilla saimme Melman aika tiukkis-äidiltä luvan liittyä tähän mökkijuhannusporukkaan, kunhan vain olisimme tasan klo 12, eli 0.00 takaisin kotona. Luvattiin olla.

Mökillä tietenkin piti saavuttaa nopeasti teinikänni. Siinä jossain nousuhumalan ja laskuhumalan välisessä tilassa minä ilahdutin paikallisia landepaukkuja (heh heh) mm. puhumalla stadin slangia. Jota en totuudennimissä mitenkään sen kummemmin edes osannut, mutta esim. sanapari "dörtsi boseen" kuului sen jälkeen jokaisen mökilläolijan sanavarastoon, ja eräskin tosi teinikännissä ollut hoki koko illan olevansa ihan dörtsit bosessa. No, ollaanhan sitä pelti kiinnikin ko. tilassa, eli ei tuo nyt niin kauas nakannut...

Olimme kaikessa raggariudessamme myös kuuliaisia teinejä, ja aloimme tekemään kotiinlähtöä puolta tuntia ennen puoltayötä, jotta olisimme sovittuna puolenyön hetkenä takaisin kotona.

Otimme saaren ainoan veneen ja lupasimme palauttaa sen juhannuspäivänä mahdollisimman aikaisin.

Nyt aikuisena ja itsekin teinien äitinä kauhistuttaa tosissaan tämä. Joukko kännisiä teinejä saaressa ilman kulkuvälinettä ja puhelinta. Kännyköitä ei silloin tosiaankaan oltu keksitty eikä mökissä ollut lankapuhelinta..

Lähdimme siis soutamaan kohti kunnan uimarantaa, jossa meitä odotti fillari, jolla sitten oltais kiidetty kahteen teiniin kotiin.

Pääsi vain sattumaan niin, että suuntavaistomme petti, ja lähdimme soutamaan juuri vastakkaiseen suuntaan, kuin missä se kunnan uimaranta oli. Soudimme ja soudimme. Soutamasta päästyämme soudimme. Järisyttävä hetki koettiin jossain vaiheessa, kun järven päälle ilmaantui sumua ja sumusta alkoi kuulumaan narisevien airojen ääntä. En muista kiljuimmeko teinikauhusta, mutta ei sieltä mikään viikatemies onneksi tullut esiin, vaan joku ihan ystävällinen kalastajaukkeli. Hän sitten neuvoi meille reitin sinne kunnan uimarannalle. Siinä vaiheessa olimme ihan helvetin kaukana kohteesta.

Päästyämme vihdoin kotiin, kello oli kuusi aamulla. Äiti-ihminen oli tietenkin hereillä, hermona, raivona, helpottunut, vihainen, iloinen ja vähän kaikkea kun tulimme kotiin. Tästä kevyestä kuuden tunnin kotiintuloajan myöhästymisestä saimme rankaisuksi kotiarestia seuraavaksi päiväksi. Ei auttanut yhtään selitykset, että kaverit on saaressa ilman venettä! Hän ei tainnut uskoa, että kaverit ois niin pösilöitä että antaisivat ainoan menopelinsä meille.

Pääsimme palauttamaan venettä vasta juhannuspäivän jälkeisenä sunnuntaina. Kaverit saaressa olivat.. köh.. iloisia paluustamme. Olivat kuulemma suunnitelleet rakentavansä sängystä veneen jne. Ei heillä muuta ongelmaa tainnut olla kuin esim. elintoiminnoille tärkeän alkoholin loppuminen.

Tälläinen oli siis eräs juhannus kerran minulla. Tänä vuonna se on taas urbaani, niinkuin on ollut jo monena vuonna.

Seuraavaksi kirjoitan ehkä ihan tämän päivän asioista. Toivottavasti se seuraava kerta on ennen joulua. ;)