Hei taas kaikille! Ja vielä kerran: tosi paljon kiitoksia myötätunnostanne ja osanotostanne.

Hulluhkoa ehkä, mutta jotenkin tuntuu etten olisi edes ansainnut teiltä mitään hyviä sanoja.. siis tosi vaikeaa nyt selittää mutta koitan.

Veljelläni ja mulla oli 15 vuotta ikäeroa, hän oli siis minua vanhempi. En muista niiltä ajoilta mitään, jolloin olen asunut veljen kanssa samassa taloudessa, koska hän muutti aika nuorna kotoa ja minä olin 6 kun hän sai ainoan lapsensa.

Kun itse asuin vielä kotona, olin tietenkin jonkin verran veljen ja perheensä kanssa tekemisissä, koska äitini oli veljeni lapsen mummo ja koska mummola.

Mutta muuten en ollut koskaan kovin läheinen veljen kans. Syynä ei ole ikäero vaan veljen alkoholismi. Se vaan paheni vuosien myötä. Ei hän nyt ihan sillan asuva puliukko ollut, mutta ei paljoa muutakaan jos suoraan sanon, ja miksen sanoisi. 

Hän oli kuollessaankin vielä naimisissa, mutta vain paperilla. Eivät asuneet vaimon kanssa enää moneen vuoteen kimpassa ja veli asui milloin missäkin. Ja ei vaimokaan varsinaisesti mikään kuppiin sylkijä ole..  Kuollessaan hänellä oli asunto, joku sossun kämppä, Vuosaaressa ja siellä joku epävirallinen kämppä- ja juopottelukaveri kanssa. Hyvä että oli tämä kaveri, koska muutoin veli olisi saattanut päätyä tälläiseksi surulliseksi monen kuukauden jälkeen löytyneeksi vainajaksi..

Muutama vuosi sitten Hesarissa oli juttu asunnottomien puliveivareiden asuntolasta Herttoniemessä. Arvatkaa kuka esiintyi kuvassa pahnoilla maaten... no oma velipoikahan se siinä ja tuntui niin saatanan pahalta.  

Nyt ehkä joku ajattelee, miksen mä sitten tehnyt mitään veljeni hyväksi? Mitä minä oisin voinut tehdä kuuskymppisen alkoholistin eteen ? Ottaa se meille himaan asumaanko?

Kyllä minä siitä huolta kannoin. Jos se soitti mulle niin pitkät ajat juttelin. Mutta kun se soitti aina vaan kännissä enkä ees tiedä oliko se koskaan selvinpäin. Äitin hautajaisiinkin se tuli myöhässä ja kännissä ja kantoi äidin arkkua turkoosit kalsarit housujen alta vilkkuen.

Veljen elämässä meni siis noin kaikki pieleen, ja mikä surullisinta- ainoa poikansa taitaa hyvin pitkälti seurata suuresti halveksimansa isänsä jalanjälkiä..

Olin eilen tapaamassa pappia. Tämä "nalli napsahti" mulle, eikä siinä mitään. Veljen hautajaiset toimittava naispappi oli hyvin ymmärtäväinen kun kerroin, että tässä on nyt sellainen vainaja, jonka läheskään kaikista elämänvaiheista en tiedä mitään ja ne joista tiedän, niistä ei paljoa kerrottavaa ole. Kaikki hautajaisiin tulevat tietävät sen tarinan muutenkin.

Olen ehkä itsekkäin paska tässä maailmassa, mutta oikeasti pari päivää oli egosentrisesti sellainen kahjo olo sen vuoksi, että olen tosiaan nyt ainoa synnyinperheeni elossa oleva jäsen. Isä, äiti ja 2 isoveljeä, kaik kuolleet. Onneksi itselläni on iso perhe ja paljon tursaita, muuten vois olla vähän yksinäinen olo...

Ens tiistaina on hautajaiset.

Sorvaamossa on kaikenlaista näinä päivinä. Tapaus Kauhajoki ja Operaatio Nälkäpäivä. Huoh.

Kuopus täytti eilen 16. Kauheeta kun lapset kasvaa kuin rairuoho ja vanhenevat kuin kirnupiimä ukkosilmalla. Unto-pupu täyttää tänään vuoden.

En nyt muista mitä muuta mun piti kertoa :) Hyvää torstaita vaan kaikille :)

IMG_4346.jpg

Kuvassa pari koiraa:) (kuvaaja Iida)