Elin elämästäni reilut kymmenen vuotta tiiviissä, välillä lähes symbioosimaisessa suhteessa erään tuttuperheemme kanssa, ja eritoten tämän perheen naispuolisen ihmisen.

Miehemme olivat samalla alalla ja ties missä keikoilla, joten me yhdistimme usein voimamme ja paimensimme yhteistuumin kuusipäistä lapsikatrastamme, joista neljä siis omiani ja kaksi hänen. Lapsemme ovat syntyneet vuosina 1987, 1988, 1989, 1990, 1992 ja 1993.

Meillä ei ollut mitenkään erityisesti paljon rahaa käytettävissämme silloin, mutta meillä oli aina kivaa- keksimme ajankulua vaikka mistä. Leirimäiset yöpymiset toistemme luona olivat ratkiriemukkaita. Arki oli melkein kuin juhlaa, tosin ilman juhlimista.

Sitäkin harrastettiin joskus. Silloin isämiehet paimensivat kuusikkoa, ja me kävimme aina täällä periferiassa yhdessä baarissa riehumassa ja leikkimässä lesboja. Tanssittiin kuin porot ja humalluttiin melkeinpä vain siitä vapauden riemusta mikä lastenhoidolta saatiin.Tosin otettiin me toki kaliaakin.

Sitten koitti se päivä, että minun 9 vuoden äitiysloma/hoitovapaajaksoni päättyi, eli kuopus täytti kolme. Palasin sorvaamoon ja hengailu kaverin kanssa jäi vähemmälle. Puhelimessa kyllä pälpätettiin iltaisin kun jälkikasvu oli saatu turvalleen, mutta muuten työssäkäynti ja päiväkotilapset imivät kaikki mehuni niin tarkkaan, etten viikonloppuisinkaan jaksanut enää vanhaan malliin riekkua kera lasten ja kivan aikuisen.

Minä en jaksanut suunnilleen siis kissaa iltaisin sanoa, kun kaverini taas energisenä kertoi kuinka hän oli tehnyt sitä ja tätä ja tota ja minä olin aidosti kateellinen hänen tarmokkuudestaan ja ajattelin , ettei työssäkäynti ole kyllä ainakaan monilapsisen perheen äidin hommia, jos kenenkään.

Nähtiinkin toki välillä, mutta enenevissä määrin kuulin puhelimessa kaverini mahtisuorituksista- milloin oli koko Kannelmäkeläisen taloyhtiön naapureitten lapset olleet heillä leipomassa, milloin askartelemassa, milloin kaveri oli ruokkinut ja hoitanut ja kaulinut ja kääntänyt suunnilleen koko lähiön lähimmäiset jne. Minusta tuntui, että minulla ei riittäneet mehut oikein omienkaan lasten hoitoon ja olin ihan kade ja harkitsin melkein irtisanoutumista töistäkin, etten olisi niin lahna.

Noh, töissäkäyntiinkin totuin ja lahnamaisuus loppui aikanaan, mutta kaverin tehokkuus ulottui aina vaan megalomaanisimpiin muotoihin. Ällistyksestä mykkänä kuuntelin mitä kaikkea hän taas ja taas.

Ihmettelin välillä puhelimessa, että ei se kaveri taida ihan niin energeeninen ollakkaan, mitä antoi ymmärtää. Hän kun kuulosti välillä vähän .. hmm.. no väsähtäneeltä.

Eräänä päivänä tämän kaverini miespuolisko tuli meille. Hän vaikutti kovin apealta ja lopulta sitten kertoi miten asiat ovat.

Olihan tämä kaverini tosiaankin pitänyt huolta lähimmäisistään, Kannelmäen pahimman karvahattupubin baaritiskillä. Sieltä hän kyöräsi ties minkäsorttista puliveivaria kotiinsa ja siellä nämä kuselta ja ties miltä eritteeltä haisevat ukot örisivät ja pitivät kortteeria aina - tai ainakin usein- kun mies oli töissä.

Kaverilleni alkoi kuppi maistumaan oikein kunnolla ja seuralla ei tosiaankaan ollut mitään väliä. Joskus seuralaisiksi kelpasivat omat lapset, välillä sitten ne karvahattuäijät.

Avioerohan heille sitten tuli ja siitä alkoi kaverini lopullinen alamäki. Hän soitteli minulle enää vain kännissä, sössötti jotain tuhannen tuubaa, enkä minä jaksanut kuunnella. Känniset ihmiset, itseni mukaanlukien, ovat rasittavia jos itse on vaikkapa juuri kotiutunut töistä. Sellaiset kännikuuntelukorvat eivät vaan silloin, jos nyt muulloinkaan, toimi.

Tapasimme pitkän tauon jälkeen erään yhteisen kaverimme syntymäpäiväkutsuilla. Kun saavuimme paikalle Elma-sedän kanssa, kuulin heti alkajaisiksi tilaisuudenpitopaikan nurkkapöydästä sammaltavan huudahduksen: Elmaaaaahhhhhhhhhhh. Kaverihan se siellä, juhlat alussa- hän todellisessa juhlakondiksessa, eli tuhannen päissään. Ei meinannut juttua riittää sitten millään. Olimme niin eri planeetoilta.

....

Aikaa kului ja kuulin kaverini ex-mieheltä kaikenlaisia surullisia juttuja, mitä kaverilleni oli tapahtunut. Häätö vuokrakämpästä, lapset isälle (mikä oli kyllä ainoa oikea ratkaisu), itsensä telomista ja telomuksista parantumattomuutta huonojen elämäntapojen vuoksi.

Tapaninpäivänä kaverini ex-mies kävi meillä täällä kotona. Hän kuten myös tämä rappiolle ajautunut kaverini kun ovat tokaksi nuorimman tyttäreni kummeja. Tämä oli siis sellainen kummisetä-käynti.

Nyt kuulin, että kaverini makaa kolmatta viikkoa sairaalassa toinen puoli kropasta halvaantuneena, reikä sydänläpässä ja aivokalvontulehduksen kourissa. En tiedä, liittyvätkö nuo kolme asiaa yhteen vai erilleen, mutta kuitenkin. Heikossa hapessa on kaveri. Se entinen iloinen täti, jonka ansiosta suunnilleen selvisin täysijärkisenä neljän pienen kakarani kanssa.

Nyt mietin, että haluanko mennä katsomaan häntä sairaalaan?Haluaako hän että näen hänen tilansa?Mitä sanon hänelle? Mitä jos alan vollottamaan? Onko minusta häntä tapaamaan? Onko se jonkinlaista sosiaalipornoa jos menen häntä vuosien tauon jälkeen nyt katsomaan? ..

Eihän näihin kysymyksiin vastausta kenelläkään ole, mutta mielipide saattaisi olla. Jos on, ihan minkälainen vain, niin kertokaa se toki mullekkin.