Nyt seuraa äärimmäisen epäjännittävä raportti valtaisan tapahtumaköyhästä elämästäni. Tämän kirjoituksen tarkoitus on vakuuttaa kaikille teille, jotka luulette elämänne olevan tylsää, että luulette luultavasti väärin;)

Eilen illansuussa tajusin, etten ole nähnyt erästä perheessäni asuvaa ja elävää teiniä sen jälkeen kuin koulut loppui! Merkkejä hänen olemisestaan ja elämisestään kyllä on ripoteltuna ympäri kotiamme, mutta itse reviirinsä merkkaajasta ei ollut näköhavaintoja.

Katsokaas kun teini herää silloin kun  on minun lakisääteisen päiväuneni aika. Kun herään, on teini lähtenyt ja hän palaa silloin kun minä olen jo yöunilla.

Eilen sitten soitin ja anelin että teini tulisi kotiin katsomaan wanhaa äitiään. Teinillä oli samansuuntaiset aatokset, koska hän olikin jo tulossa!

Aloimme tosi pienin odotuksin katsomaan jotain homodokkaria. Heteromies asui kuukauden homojen seassa ja kuinkas sitten kävikään. No sitä en tosiaankaan tiedä, koska nukahdin sohvalle kuin kapakala ennen dokkarin päättymistä. Heräsin reilun tunnin kuluttua aivan syväjäätyneenä kapakalana. Iltatuuli avoimesta pihaovesta ei ollut lempeää suvituulahdusta.

Pakenin petiini ja tietyt nukkuma-asentorituaalit sekä hermoistaan pinkeän käden jäykistämisen jälkeen nukahdin samantien.

Heräsin yöllä siihen, että minulla oli kuuma. Olin unissani peitellyt itseni kahdellla untuvapeitolla niin, että päänikin oli niiden sisällä. Eipä ihme että oli kuuma. En itse kyllä muista kyseisestä itseni peittelystä mitään.

Herättyäni aloin syvällisesti inhoamaan itseäni. Siinä minä lojuin kahden peiton alla sekä jalka että käsi paketoituina ja ajattelin että minussa on särmää yhtä paljon kuin purkillisessa kirnupiimää.

Uskotellakseni itselleni, etten ole ihan menneen talven lumia, eilisen teeren poikia enkä seppä syntyessäni, riuhdoin peitot yltäni ja revin käsitilkkeen kädestäni ja pörrötin hiuksiani ja aattelin että jee, nyt oon niinku tosi rok.

Kävin veskissä vaivoin ja sen jälkeen vapisin kuin haavanlehti. Inhosin entistä enemmän itseäni ja aattelin, että okei, en oo milään muotoa rok, paitsi vapinasta päätellen ehkä Ozzy Osbourne, ja lauloihan se sentään Paranoidin. Että ehkä vähän kuitenkin rok.

Sitten tulin toisiin aatoksiin. Armahdin itseni ja ajattelin että en oo millään tavoin itse aiheuttanut esimerkiksi sitä, että ranteessani kulkeva rannekanava on liian ahdas. Ja että ahtaan rannekanavan sisällä kulkeva hermo puristuu jos kättä rasittaa ja taivuttaa ja sitten ei oo kivaa kellään.. Että en oo esimerkiksi kännissä katkaissut raajojani, että nämä riesat nyt vain sattuivat tulemaan minuun..

Laitoin yölliset kädenpuutumiskohtaukset estävän vekottimen takaisin käteeni, otin särkylääkkeen, vedin peiton korville ja nukuin aamuun saakka unia näkemättä.

Aamulla herättyäni tunsin aivan hillitöntä uupumusta. Tulehdus on vissiin verottanut elinvoimaani- olen väsynyt kuin kala kuivalla maalla (tuleepas nyt kalavertauksia) ja voisin nukkua kellon ympäri. Mutta kun jollain kummallisella tavalla vaan haluaisin pitää edes jossain määrin nk. normaalin elämän syrjästä kiinni, ja siksi en salli että nukun kokoajan.

Kävelytreenit edistyivät sen verran tänään, että uskalsin laskea jalkani kokonaan maahan ja pikkuhiljaa varata sillä. Ongelma on se, että tämä hoidossa oleva jalkani on pidempi kuin toinen! Tässä on niin paljon fyllinkiä ja mitä lie kipsilastahärdellipohjallisia, että minulla pitäisi olla korkokenkä terveessä jalassani, että olisin tasamittainen.

Mutta ei tämä nyt varsinainen ongelma ole - vaan se että varaaminen jalan päälle sattuu :/ Ei mitenkään järkyttävästi, mutta kuitenkin. Pelkään kiputuskan ja neulebloggaajien paluuta siinä määrin, että vetäisin salamana kinttuni irti lattiasta ja etenen taas jalka ilmassa keppien kanssa sillä seuraamuksella että rannekanava huutaa hoosiannaa. Kierre. Loputon suo. Paska.

Siis ongelmani on kivunpelko. Voiko sitä mitenkään parantaa tai lääkitä? Kraah.

No tässä sitä nyt oli taas tapahtumaa kerrakseen, eikä mitenkään yksipuolista kökköä. Eihän vaan?

Kivaa torstaita täältä kirnupiimäin kirnuamislaitoksesta kaikille!