Arvoisat lukijat: Mitäs tilasitte;)

 

Nukuin yöni levottomasti ja heräsinkin sitten paljon ennen kellonsoittoa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänä kyseisenä aamuna tarkastelin jalkani olotilaa ja vointia eritoten tarkasti, koska olinhan kohta menossa "tuomiotani" saamaan lääkäriltä.

 

Liikkeellelähtö tuntui, jos mahdollista, entistäkin hankalammalta. Olen kehittänyt aamun ensimetreihini omintakeisen varvaspäkiä-astuntatyylin, joka sotii kaikkia motoriikan lakeja vastaan, mutta hätähän ei sitä lakia lue. Jotenkin se on vaan eteenpäin päästävä, tai muuten pitäisi kusta losottaa keskelle makuuhuoneen lattiaa. Ja jos joku, niin se ei olisi kivaa.

 

Päättäväisesti päätin, että tää se päivä on kun juhlallisesti lasken koko elopainoni kummankin jalan päälle. Onhan tulehtunut kantapää ja jalkapohja topattu- ei se voi niin kauheaa olla- kaikki on henkistä laatua ja nyt on vain voitettava pelot- filosofoin järkevästi. Kaappasin kyynärsauvan oikeaan käteeni ja aloin vaistomaisesti painamaan sitä lattiaan jalkani sijasta. Totesin olevani hullu.

 

Huomasin, että tässä pätee vähän sama kuin kylmään veteen menemisessä uimismielessä. Jos jää hannaamaan ja vähitellen totuttautumaan, niin siitä ei meinaa tulla mitään. On sukellettava suoraan vaan- kerran se vaan kirpaisee. Ennen tuskallista ihmiskoetta riisuin kyllä pehmeän yöufon pois ja vaihdoin kovan muoviufon tilalle.

 

Kerran se sitten tosiaan kirpaisi, ja toisenkin, ja kolmannen, ja neljännen… ja KOVAA. Onneksi SP-kävelyhommasaapasjuttu on jämerää muovia. Kun ensivaikutelma oli se, että nilkka pettää- ei suinkaan kantapää.

 

Keplottelin rappusissa, huomasin sekä hengästyväni että hikoilevani. Ah, kyllä tällä kunnolla kelpaa olla urheilupoliklinikan potilas, naureskelin.

 

Söin banaanin, otin lasin tuoremehua ja tungin nappeja kitusiini. Laitoin kahvin tippumaan ja sillä välin kävin semisuihkussa. Semi siis sen vuoksi, ettei sitä nyt mitenkään kovin täysimääräiseksi suihkussakäynnissä voi sanoa, koska muoviufossa on reikiä ja reikien alla toppauksia ja niiden kastuminen tuntuisi varmaan aika äklöltä.

 

Elma-setä vei minut Töölöön  ja totesin matkalla että auton jalkatila on liian pieni kantapäälleni. Jossain Kulosaaren sillalla huomasin kauhukseni, että olin unohtanut sekä ufon että toisen, oman, kenkäni kotiin! Setä totesi että en mä hänen mielestään ole vielä taviskenkäkäyttökunnossa, ja minua ärsytti koska epäilin sedän olevan oikeassa.

 

Ilmottauduin perillä ja minut ohjattiin saman tien tutkimushuoneeseen odottamaan. Ei tarvinnut käytävällä istua. Huoneessa oli tavallinen potilassänky, ja istuin sen laidalle niin että jalkani roikkuivat ilmassa. DUDUM DUDUM DUDUM sykki kantapää kun se roikkui ilmassa.

 

Huoneeseen tuli hoitaja, joka kehoitti minua menemään makuuasentoon. Hän haki jostain jalankohotuskiilan jolle laskin jalkani. Huvittavan yksityiskohtana huomasin sen kiilan olevan lampaantaljalla tai vastaavalla peitellyn.

 

Miltäs se on tuntunut jalassa, kysyi hoitsu. MIETI ELMA MIETI! kelasin, nyt piti joko huijata niin että korvat heiluu ja sanoa että ihan tosi terveeltä tuntuu, ei tässä mitään- ota tilkkeet pois että pääsen sorvaamaan… tai sitten piti kertoa koko karu totuus. Päätin, että jos huijaan niin itselleni siinä pahiten hallaa teen ja kerroin sitten että ei kovin hyvältä tunnu. Ystävällinen hoituri kyseli kaikkea muutakin ja kirjoitti samalla ylös tuntemuksiani.

 

Hoitaja lohdutteli, että ei näin pahasti ja monesta paikkaa tulehtuneen jalan kuuluisikaan tuntua mitenkään kovin kummoiselta vielä. Elimistön oma varotoimi ja mitä lie. Jaahas jaahas.

 

Ruumiini lämpötila mitattiin- 37.4, eli lievästi koholla. Verenpaine alhainen, mutta normaali. Labrantäti tuli taas kärryineen ja jutteli mukavia. Hoituri otti muovisaappaan pois. Totesi jalkatuen olevan nätisti paikallaan. En tiennyt että se oli joku tuki! Luulin että se on vaan joku suoja. Haha.

 

Sitten huoneeseen purjehti herra tohtori. Vaikka hoitsu jo tiesi kuulumiseni, niin tohtori halusi kuitenkin kuulla ne itseltäni. Arvostin tätä elettä, koska mikään ei ole niin inhaa kuin se, jos lääkäri ja hoitsu puhuvat potilaasta aivan kuin hän ei läsnä olisikaan.

 

Kerroin rehellisesti, että aamut ovat niin tuskaisia,  samoin joka kerta liikkeelle lähtö, että jalan maahan laskemisesta ei ole tullut oikein mitään. Että kepeillä olen konkannut jalka ilmassa. Ja että siellä on sukkapuikko. Ja että sitä särkee. Ja että voin laskea pulssini kantapään sykkeestä. Ja että sen verran mitä varpaita pystyy liikuttelemaan, se saa aikaan kivun jalkapohjassa. Ja että välillä tulee tunne, niin kuin suonta vetäisi, ja että jalkaterässä oisi liian pieni iho ja sisuskalut menevät luineen päivineen jotenkin kasaan. Ja että särkee, jomottaa, sykkii. Ja että 8 panacodia päivässä plus burana kasisataset pitävät kyllä ankarimmat kivut pois, mutta hetkeäkään ei ole sellaista tunnetta, että voisin unohtaa jalkani olemassaolon. Ja etten käsitä sen muovisaappaan syvintä olemusta, pitäisikö sen kanssa mennä ulos kävelylle ja sitten samalla saappaalla sänkyyn loikomaan- että ei onnistu- ja että.. minulla oli näköjään aika paljon asiaa lääkärille siis.

 

Lääkäri kuunteli, eikä sanonut mitään. Mietin että onko se hyvä vai huono enne. Sitten hän sanoi, että minullahan on _erittäin_ kova tulehdus päällä ja että täällä se kyllä saadaan kuntoon, mutta aikaa se voi viedä. MITÄ?? Mikä tämä kolme päivää sitten oli, mistä puhuttiin.. uskaltauduin kysymään.  Lääkäri naurahti ystävällisesti ja sanoi, että nyt taidat kuule täti muistaa väärin. Wittu.

 

Makasin puoli-istuvassa asennossa sängyllä, jalka koholla, verkkarin lahkeet reisissä mytyssä. Kiltti hoitajatar näki että olin kananlihalla sekä jännityksestä, tulevan mahdollisen kivun pelosta, sekä lievästä lämmöstä, ja toi minulle valkoisen täkin ja peitteli minut kuin äiti lapsensa. Vain jalka törötti korokkeella kuin joku näyttelykapistus.

 

Lääkäri kertoi, että kohta otetaan jalka paljaaksi. Ja tehdään uusi ultraäänikuvaus ja joitain muita tutkimuksia, ja sitten katsotaan jatko. Hän kertoi menevänsä tutkimaan nyt toisen potilaan tässä välissä, jolla on kuulemma sama vaiva kuin minulla. Etten tosiaankaan ole ainoa. Lohdullista? No onhan se tietenkin mukavaa, ettei tämäkään vaiva saa minun nimeäni. Elma-syndrooma.. hehe.

 

Hoitaja kysyi että pärjäänkö yksin. Juu enköhän. Hän antoi minulle telkkarin kaukosäätimen ja toi pari hiirenkorville luettua lehteä. Kysyi haluanko juotavaa. Hitsi mikä täyden palvelun talo!! Onni onnettomuudessa olla sellaisessa paikassa potilaana!

 

Katsoin ihanaa aamua telkkarista ja kohta se hoitsu tuli jotain sinne häärimään.

 

Lääkäri pyörähti huoneessa ja kertoi, että minut roudataan sänkyineen peittoineen päivineen ultraääneen. Haha. Vai näin romuna sitten olenkin, tuumailin mutta olin varsin ilahtunut ajatuksesta, ettei minun tarvitse nousta sängystä yhtään mihinkään.

 

Hoitaja hääräili jotain omiaan, ja katsoi välillä telkkaria. Kerroin hänelle, että en ole saanut missään näin hyvää palvelua. Ja se on aivan totta, ei mikään kohtelias fraasi. Hoitaja sanoi, että he ovat siellä potilasta varten. Että potilas on asiakas.. (maksava sellainen ajattelin, vaikken itse ole vieläkään pulittanut latin latia koko lystistä).

 

Kohta minua kärrättiin ultrahuoneeseen.

 

UÄ-huoneessa jalkani taas paljastettiin peiton alta ja sitä alettiin riisumaan. Jännitti niin että vapisin. Hoitaja oli jo kyselemässä että tarvinko toisen peiton. Mikähän peittofetissi sekin oikein oli.. en tarvinnut. En minä kylmästä vapissut.

 

Kun jalka oli vapaana reilun viiden päivän tiukasta immobiilisaatiosta (muistin sen sanan!) niin minulle tuli tunne kuin koko jalka leviäsi sen korokkeen päälle, valuisi siitä lattialle ja rappusia ulos ja mäkeä alas Mannerheimintielle… Ja kipukin tuli. Tuli sellainen olo, että tekisi mieli puristaa kummallakin kädellä jalkaa. Jos aiemmin jalkapohjaa oli tökkinyt sukkapuikko, niin nyt sitä tökki heinäseiväs. Jos syke oli aiemmin sydämen pulssin pikku tikitystä, niin nyt se oli patarummun pauketta..  Aloin vollottamaan kuin pikku lapsi. Kysyin että onko tämä nyt ihan normaalia että minuun sattuu näin kamalasti.

 

On se- vastasi lääkäri. Ihan normaalia, älä sure ollenkaan. Kyllä tämä kuntoon saadaan. Lääkäri sanoi jollekin jotain, ja jalan alle työnnettiin pahvinen kouru, johon olisi mahtunut ehkä kokoa 50 oleva jalka, ja joka ylettyi siis pitkälle varpaiden yläpuolelle, ja polven samoin ja  joka oli pehmustettu jollain sideharson tapaisella- vanhanaikainen lasta kertoi lääkäri. Huh huh, onneksi ei nykyaikainen, huokaisin. Pahvihökötys sidottiin löyhästi kiinni ja lääkäri totesi että ei me aleta mitään tutkimaan ennen kuin saadaan kipua taltutetuksi. Ja että minua saattaa nyt ihmetyttää kaikki nämä toimenpiteet, mutta ne ovat kuulemma sen poliklinikan hoitopolitiikan mukaisia. Kuuluu kokonaisvaltaiseen hoitoon. Ja että ei minulla ole edelleenkään vikaa muualla kuin jalkaterässä, vaikka nyt oli polvikin jo jumissa. Hetkellisesti vain.

 

Hoitaja kohotti peiton kulmaa, kysyi jostain allergiahommasta- ei oo mitään allergiaa- pyysi minua kääntymään hieman kyljelleni, joka oli lähes mahdotonta sen pahvilaatikon kanssa.  Onnistuin vääntäytymään kuitenkin hieman ja tunsin kylmän pyyhkäisyn ja kirpeän tuikkaisun takalistossani. Kipulääke suoraan kankkuun! Hihihihi.

 

En tosiaan tiedä, mitä morfiinia tai vastaavaa minuun tuikattiin, mutta nukahdin!! Minut oli kyörätty toiseen huoneeseenkin, koska ultrauksessa oli joku muu sillä välin kun minun kipuni odotettiin hellittävän, ja minä se vaan nukuin kuin lapsi.

 

Hoituri tuli kysymään että miltä tuntuu. Vastasin että nyt ei tunnu miltään juurikaan, ja se oli hyvä se.

 

Pahvihökötys poistettiin ja olin ihan jalka paljaana eikä tuntunut paljoa miltään! Varovasti uskaltaiduin katsomaan, että miltä se jalkapiru nyt sitten näyttää, se oli ihan hiukkasen turvonnut ja hieman punertava ja ryppyinen niiden edellisten tilkkeiden jäljiltä. Mutta kyllä mä sen omakseni tunnistin.

 

Ultra-lääkäri levitti geeliä jalalle hyvin varovasti. Ei sattunut. Sitten hän tutki jalan anturilla, ei sattunut. Jotkut asennot sattuivat vähän, mutta en esimerkiksi alkanut kiljumaan. Silti pelotti. Lääkäri piti anturaa hyvin kauan samassa kohtaa, näppäili monitoriaan, siirsi anturia millin, tutki monitoria, tutkimus kesti aivan älyttömän kauan!!  Minua hoitava lääkäri, tuli huoneeseen. Ultralääkäri näytti jotain, tuntuivat puhuvan jostain MIRistä.. tai niin minä sen kuulin. Ajattelin, että haha, MIR-alus onkin luonteva jatko ufolle.

 

Kyse olikin kuitenkin MRI-kuvauksesta, magneettikuvauksesta.

 

Ultraäänikuvia tuli kolmaskin herra tutkimaan. En ymmärtänyt oikein mitä he puhuivat. Jostain selkeästä inflaatiosta!

 

Lääkäri kysyi, jaksanko nousta pyörätuoliin, vai haluanko jatkaa sängyssä loikoilua. Kysyin että kauan täällä vielä menee, riippuu vähän siitä.

 

Ei kuulemma kovin kauaa. Ratkaisi sitten asian puolestani, päätti että hoidetaan hommat loppuun siellä ekassa huoneessa, niin voin lötkötellä peiton alla kun jotain viivästyksiä voi tulla kuitenkin. Selvä, sanoin, ja niin hoitajat rullasivat minut alkuperäiseen huoneeseen, peittofetissi peitteli minut, kysyi sattuuko paljaaseen jalkaan jos peitto on sen päällä. Ei sattunut.

 

Minulla oli koko ajan jotenkin epätodellinen olo. Olenko mä nyt tosiaan lääkärissä, enkä esim. jossain täyden palvelun rentoutuslaitoksessa. Peittoja, sänkyjä, lampaantaljoja, telkkari… uskomatonta!

 

Hoitaja kertoi, että heillä on vuodeosastoja samassa talossa ja siellä on lounasaika juuri. Että onko mulla nälkä, haluisinko ruokaa. Ja että naapurihuoneen plantaarifaskiitillekin tuodaan, että siitä ei ole mitään vaivaa ja.. kieltäydyin kuitenkin, ei mulla ollut nälkä.

 

Lääkärini saapui huoneeseen takki lepattaen. Ensimmäisenä hän näytti kaavakuvan jalkapäästä, ja näytti että tästä tämä ja tämä ja sen takia näin… Lääkäri kertoi myös, että magneettikuvausta harkittiin, mutta koska uä-kuvaus antoi selvät suuntimet, niin ei mri-kuvausta tarvita.

 

Lääkäri naputti konetta, printtasi taas jotain, ja kertoi että jalkani tulehdus on niin räyhäkkä, ja niin kahdessa kohtaa, ja niin tosi kipeä, ja niin vaarassa muuttua krooniseksi, ja niin kuitenkin alkuvaiheessa, että se saadaan kyllä nujerrettua. Ja niin kaikkea! Sitten hän totesi, että näin pitkäkestoisessa hoidossa on hieman hankalaa tuo muovisaappaan ja yölastan (jota käytin päivälläkin) kanssa puljaaminen, joten hän ehdottaa että jalkaani laitettaisiin "kevyt toiminnallinen kipsi". Kysyin ääni väristen että mikäs se sellainen on , ja on kuulemma ihan mukava juttu se. Voi kävellä ja isompi kenkäkin mahtuu jalkaan ja tukee ja jalka lepää ja paranee vaikka liikkuisikin ja kätevämpi ja tehokkaampi ja ja ja .. ylistystä! Okei okei, kevyt toiminnallinen kipsihän tuntuu ihan taivaanlahjalta! Varsinkin kun tuttu kipu alkoi taas nostaa päätään. Tai jalkaansa. Tai jotain!!

 

Lääkäri printtasi taas jotain. Kertoi, että hän ohjeistaa "poikia" että mitä kohtaa pitää jalassani eritoten vaalia.

 

Sitten tuli aika hyljätä vuode ja käydä. Siirtymä sängystä pyörätuoliin sattui jo aivan saatanasti. Tätä kiputilaa kuvastanee se, että oikein odotin jotain tukea jalkani ympärille. Huh.

 

Toimenpidehuoneessa sama mies kuin viime viikolla kätteli minua rehvakkaasti, ja taas kertoi että nyt tästä vasta jalka tehdäänkin. Että viimeviikkoinen oli vain esivalmistelua.

 

Juupajuu.

 

Toimenpidemies (jatkossa pelkkä TP) huhuili kaverinsa avuksi . "tuu jeesiin pf:n sc:ssä". Ilmeeni paljasti, että tietenkin tajusin heti mistä on kyse, ja siksipä toimenpidemies kertoi mitä tarkoitti. PF on vaurioni lyhenne ja SC on sen hoitovälineen lyhenne. Tämä selvä!!

 

TP-mies apureineen kaivoi järkyttävän määrän erilaisia tarvikkeita esiin. Ajattelin, että tuolla tavaramäärällä ei kyllä synny mitään kevyttä…

 

Tp-mies kertoi, että nyt alkuun jalkani pakataan malliin umpimalli. Että ei sitä pois oteta pariin ekaan "kriittiseen viikkoon". Sen jälkeen tulen pelkästään hänen luokseen ja hän rakentaa irroitettavan version. Tämä selvä. Kaksi viikkoa. Mistä kummasta minä sen kolme päivää tempaisin?? Hullu mikä hullu.

 

Ensin jalkaani pujotettiin paksu sukka. Se peitti varpaat ja jatkui yli polven. Se on pehmeä. TP-mies hiveli säärtäni, tai oikeammin sitä verhoavaa sukkaa, että se on varmasti suorassa.

Sen jälkeen tp-mies asetti  jalkapohjaani vaahtomuovipohjallisen "aika paksun nyt pariksi viikoksi" ja pohjalliseen vielä erityisen kantavahvikkeen. Ah, jalkani on upottavassa pehmeässä ihanassa vaahtomuovissa. Tämä tuntuu oikeasti aika kivalta.

 

Sitten tp-miehen kaveri pitij alastani kiinni niin, että se oli luotisuorasti 45 asteen kulmassa ja toinen mies alkoi käärimään vaahtomuovipehmustettua teippiä jalkaani. Teippasi varpaiden juuresta polven alapuolelle. Kysyi kiristääkö. Ei. Kysyi eikö varmana. Vastasin että ei varmana. Tähdensi, että jos tämä teippi tulee liian kireälle, se aiheuttaa tuskaa. Vastasin, että se voisi olla kireämmälläkin, ei se purista yhtään.

 

Toinen mies työnsisormensa polven alapuolelta ja toinen varpaiden luota. "ei oo liian kireä" toteasivat. Ei niin, totesin mukana.

 

Jalka tuntui nyt jo jäykältä, tosin hieman liikkuvaiselta ollakseen täydellisesti immobiilisoitu,  mutta silti luulin että se oli nyt siinä. Väärin luulin.

 

Sitten oli vuorossa koko hoidon isä ja äiti, pehmytkipsisidonta- ei mitään kalkkivesilitkujen kanssa puljaamista vaan rullasta kietomalla, jossa oli niinku kaikki samassa

.

Varpaiden alta se taas lähti, teki aina kierroksen puoliksi toisen kerroksen päälle, tp kysyi rullaako hän liian tiukasti- ei rullaa, ja niin oli jalkani kohta pehmeässä kipsissä varpaista polveen saakka.  

 

Sen jälkeen lääkintämies alkoi muotoilemaan lastaa jalkaani. Aika kaukana pahvilaatikkovirityksestä oli tämä systeemi! TP-mies muotoilee jonkin kovan mutta taipuisan osan jalkaani. Se jäi edestä auki,  mutta muuten peittää jalkapohjani kokonaan, kantapääni ja puoli säärtäni. Miltä tuntuu kyseli mies taas. EEei oikein miltään, sanoin, vaikka tykyttikin aika lailla.

 

Tp muotoili tämän osan, joka on kuulemma kipsinen tukilasta myötäilemään sulosäärtäni. Taas kysyi miltä tuntuu. joo joo älä kysele tuumin, mutta vastasin kuuliaisesti että ei purista, vaikkei hän juuri sitä kysynytkään.

 

Tp ja toinen ihailivat aikaansaannostaan. Sitten toinen kerros pehmytkipsiä, jotta lasta pysyy paikallaan. Toinen piti lastan reunoja paikallaan, ja toinen käärii käärii käärii ja käärii. Herrajjumala, ajattelin. Ihan kuin jalkani oisi poikki neljästäkymmenestä kohtaa! Sanonkin sen ääneen. Tp sanoo, että niin se periaatteessa melkein onkin.. mitä lie sisäsiittoista huumoria tuokin. Mulla on kantapäässä tulehdus eikä mikään oo poikki!!

 

Sitten seurasi kummallinen vaihe. TP otti kaapista suihkepullon ja ideaalisidettä. Suihki koko komeuden, paineli varovasti ja kietoi ideaalisidettä sata kilometriä kostean kipsin päälle ja kertoi sen pitäisi  puolisen tuntia kovettua. Ja että se oli  viimeinen hetki sanoa, että puristaako missään ja miltä tuntuu. Sanoin että ihan hyvältä tuntuu, että ei purista vaan päinvastoin tuntuu että se muovimono kiristi paljon enemmän. Hyvähyvä mutisi tp ja kysyi että haluunko odotella kipsin kovettumista sängyssä. Kerroin että yritän totutella tähän jalka alaspäin olemiseen, johon tp totesi että hyvä ratkaisu. Jos jalka alkaa turpoamaan, niin juuri siinä asennossa, ja voidaan sitten tarkastaa kipsin kiristävyys…

 

Istuin pyörätuolissa ja toljotin seinää. Välillä katsoin kovettuvaa jalkaani, joka ei kaikesta edellä mainitusta huolimatta ole mikään keravan kokoinen, vaan aika siron näköinen. Mietin, että jättääkö ne sen alimmaisen sukan päät roikkumaan niin kuin ne nyt roikkuu., Aika rumasti nimittäin. Voi kai sitä turhamainen olla vaikka onkin tulehtunut?? Luin seikkaperäistä selvitystä tulehdukseni laadusta. Sen alusta, synnystä, (joka on minun tapauksessani epäselvä), hoidosta ja ko. paikassa saavutetuista hoitotuloksista. Jotka ovat loistavat juuri sen vuoksi, että sitä hoidetaan heti alusta asti jämerästi. Pelkät pohjalliset kun ovat kuulemma sama asia kuin laittaisi luunmurtumaan laastarin. Tätä vertausta käytti tp.

 

Pitäisi kai olla onnellinen, huomasin ajattelevani.. että kerta näin kävi, niin että siihen paneudutaan nyt sitten huolella.

 

Kipsi kovettui oletetussa ajassa ja taas loputtomia kyselyitä. Ihanalta tuntuu sanoin, ja myös tarkoitin sitä. Oikeasti, ihanalta tuntui. Jalka lepäsi vaahtomuovin päällä pehmeästi, ja vaahtomuoviteippi antoi hämäävän pehmeän olon koko sääreen.. Ja antaa vieläkin. Tp otti ideaalisiteen pois. Se olikin vaan joku kovettuma-apulainen.

 

Suuresti askarruttamani alussukan repalepää- ongemakin ratkesi seuraavaksi. TP tarkasti kipsin reunat ja taittoi sukan reunat kipsin päälle, niin varpaista kuin polvestakin ja sitten minun piti liikutella jalkaani, ikäänkuin pyörittää nilkkaani. Hahah, eipä liikkunut, ei kuulemma pitänytkään.

 

Sitten olikin vuorossa viimeinen voitelu. TP kaivoi laatikon kaapistaan, osoitti rullia ja kysyi että minkä värin haluan. Jaaha, sellasta jo tuttua teippisidettä oli vielä vuorossa. Valitsin sitten sinisen, koska se oli kaikista huomaamattomin niiden neonpinkkien ja –vihreiden rullien joukossa.

 

TP kietoi kaksi rullaa sinistä teippiä vielä kipsin päälle, ja huraa! Se oli siinä.

 

Sitten hän kertasi kaiken: ensin on siis alussukka. Se on hengittävää materiaalia, ja siinä on pieni tukeva ominaisuus. Sitten on vaahtomuovipohjallinen kantapehmusteineen. Sitten on vaahtomuoviteippiä. Sitten pehmeää kipsiä, välissä kovaa kipsiä avomallina, sitten taas pehmeää kipsiä ja sitten vielä teippisidos.  Aivan helvetinmoinen määrä kamaa. Tuolla määrällä ois joukkositonut pienen kylällisen ihmisiä.

 

Tp totesi että näillä se paranee. Vastaisku ohutpohjaisille tennareille. Kovalle alustalle ja maaperälle. Väsyneelle jalkaraukalle. Levossa tulehdus hellittää ja kivut sen myötä.

 

Kas , en päässytkään vielä tässä vaiheessa kotiin. Tp toi minulle kepit ja sanoi että jalalla voi ihan reippaasti kävellä ja astua. Ihmettelin taas samaa kuin muovimenomononkin kanssa. Että tälläkö mä nyt astelen pitkin ja poikin ja menen sitten nukkumaan samalla jalalla.

 

Ei toki. Sain koko komeuden päälle "kengän". Hehehehe mikä näky!!! Valkoinen mummosandaali, mallia avonainen jossa tarrakiinnitys. Varsin sporttinen!!

 

Sandaali jalassa otin neitsytaskeleeni uuden sukupolven superkipsini kanssa. Wahuu. Sattui, muttei paljoa. Jalkapohjani tuntui uppoavan vaahtomuovipohjalliseen, joka tässä kohtaa oli kieltämättä aika kiitollinen efekti.

 

TP kävisi jossain ja totesi, että lääkärini on kiinni jossain ja jatko-ohjeet tulee häneltä ja me näemme parin viikon päästä. Peittofetissihoitaja tuli hakemaan minut, ja saatteli minut ensimmäiseen huoneeseen ja auttoi sänkyyn. Antoi kipulääkettä suun kautta, taas peitteli minut ja koko hieno sininen komeus asetettiin lampaantaljalle.

 

Katselin jalkaani enkä tiennyt että pitäiskö itkeä vai nauraa.

 

Hoituri kysyi, että haittaisiko minua jos huoneeseen tuotaisiin toinenkin potilas odottalemaan jatkoa. Eipä haitannut. Huoneeseen kyörättiin parikymppinen neito, jolla oli sama vaiva kuin minulla !! Pääsimme jutunjuureen kiinni – kyllä samavaivaisuus yhdistää! Hänellä oli takanaan yksi epäonnistunut leikkaus, pari epäonnistunutta pohjallisratkaisua, ja hemmetin pitkä aika kipua ja tuskaa. Hän katseli kiintoisasti valmista jalkaani, kerroin mitä se sisältää ja hän vaikutti ihastuneelta.  Oikeasti, ihastuneelta!! Minulle tuli uudelleen onni onnettomuudessa tunne. Ehkä mä selviän tästä .. Jos minua joku asia tässä maailmassa pelottaa, niin leikkaukset. Ja varsinkin epäonnistuneet sellaiset. Mielummin sitten vaikka 3G-kipsejä kainaloon saakka, kunhan ei leikkausta! EI!

 

Lääkäri tuli, ja kysyi että haittaako jos jutellaan asioistani sen toisen kuullen. Ei haitannut.

 

Edelleen minulla on kaksi pahaa tulehdusta siis jalassani. Jalkapohjan kalvot ja niiden kiinnityskohta kantapäähän sekä akillesjänne. Akillesjänteessä on hienoinen pystysuuntainen repeämä (sitä en tiennytkään). Koska olen prantaalifakkitulehduksen ensikertalainen, minä paranen. Tällä hoidolla minä paranen. Ensi kerralla saatan saada kortisonipiikin, mutta sen tarve katsotaan sitten.  Jos lääkäri sanoo noin vakuuttavasti, että mä paranen, niin pakko uskoa! Haluankin toki.

 

Hoitoja ovat: riittävän pitkä immobilisaatio (eli tämä kipsihärpäke nyt tällä kertaa) riittävän pitkä sairasloma, riittävän pitkä lääkekuuri, riittävän paljon lepoa. Kaiken tämän jälkeen jatketaan vielä yölastahoidolla (ufolla) fysioterapialla, tukipohjallisella.. Mutta ne on sitten joskus.

 

Lääkäri kehoittaa minua nyt tämän umpikipsin kanssa lähinnä vaan lepäämään. Nukkumaan paljon. Tulehdus rasittaa elimistöäni, vaikka se onkin hyvin paikallista tasoa. Akillesjänteen repeämäkin vaatii lepoa. Kaikki tarvitsee lepoa. Paitsi perheeni ;)

 

Kysyi onko lääkkeistä tullut vatsavaivoja. Ei liiemmin. Jatketaan vanhoilla, paitsi uus ab-kuuri. 

 

Lääkäri printtasi papereita, kysyi onko kysyttävää, varasi ajan kesäkuun puoleen väliin. Kertoi että hänelle voi soittaa milloin vaan. Lääkäri kätteli, toivotti hyvää vointia ja saattoi minut ovelle. Respan tädit soittivat taksin (ehkä ne viimeksikin), antoivat taksisetelin (täyden palvelun talo tottamaar) ja hymyilivät nätisti. Ulkona huomasin, että varpaani päät näkyvät paljaina. Pohjanpuolelta ne makaa kääreiden päällä, mutta päältä ne on paljaat! Hihi onneksi on kesä.

 

Kotipihassa törmäsin naapurin poikaan. Ihan vaan tulehtunut jalka.. ehdin kertomaan, kun hän kertoo että hänellä on ollut sellanen .. ja kertoo samasta vaivasta kuin itselläni. Häntä oli alkuun hoidettu puoli vuotta pohjallisilla (kuin laastaria luunmurtumaan - pohjallisilla) ja kipulääkkeillä ja kun jalka oli enää konttauskuntoinen, hänet kipsattiin neljä eri kertaa, yhteensä kai noin 12 viikoksi. Huuu..

 

Nyt olen kotona. Jalkaa särkee, mutta ei läheskään niin paljon kuin aiemmin. Jos laitan jalan koukkuun, kipsin yläreuna painaa takareiteen. Mutta ei se koukkuasento muutenkaan mikään mukava ole, kun totuushan on , että jalkaterä on samassa asennossa kokoajan.

 

No joh. tulipa ylipitkä vuodatus. Kiitos ja anteeksi.