Hei vaan kaikille, moi!

Tämä seuraava tapahtumankuvaus _ei_ ole mikään vammakertomus, vaikka siltä se saattaa ensi alkuun ainakin vaikuttaa.

Siinä minä olin perjantai-iltana kotini keittiössä kun ovikello soi. Tämä on mainitsemisen arvoinen seikka että ovikello soi, on aika harvinaista, koska meillä on aina ovi auki.

Kiidin tietenkin kehittelemälläni liukutaktiikalla avaaman oven, kunnes siinä keittiön ja oven puolivälissä jalkapohjaani viilsi niin hirveä kiputila, että meinas järki lähteä päästä.

Aloin tietenkin heti tutkimaan että mikäs nyt. Villasukassa ei näkynyt mitään, eikä sen enempää jalkapohjassakaan. Jalassa kyllä tuntui sitäkin enemmän, villasukan fiiliksiä en kysynyt.

Tutkin ja hutkin jalkaa- ei mitään, ei myöskään painelemalla tuntunut mitään, sellainen yleiskiputila vaan.

Noh, lauantaina mulla oli muita murheita (joista kerron myöhemmin) ja unohdin koko jalkani.

Sunnuntaina kun muut murheet (joista kerron myöhemmin) oli selätetty, alkoi jalka taas oireilemaan.

Siirsin kolmannen asteen kuulusteluvalot kohti jalkaani ja koitin silmät ja Tiimarin lukulasit kovana tutkailla, mutta ei siellä edelleenkään mitään näkynyt...

Menin sitten saunaan ja liotin jalkojani niin kuumassa vedessä kuin nahka sieti. Sen jälkeen tein tutkimussessiot uudelleen ja kah! Sellainen ruskea piste oli ilmestynyt jalkapohjaan.

Ei muuta kun nuppineulalla tikkaamaan ihoa rikki ja tiedättekö! No ainakin kohta tiedätte! Ongin jalkapohjastani näin ____ pitkän puusäleenpalasen, eli arkistoimani parketinviipaleen ulos.

Nyt on jokainen askel yhtä juhlaa, kun ei ole enää parkettia jalassa.

No sitten se muu murhe. Aino-tyttärelläni nousi räkätaudin ohessa kuume torstai-iltana. Perjantai meni mitenkuten vitkutellessa erilaisten reseptivapaiden nappien voimalla. Lauantaina roudasin tytön lääkäriin, koska heikko happi.

Keuhkoputkentulehdushan sillä, mutta myös hengenahdistusta. En kuulkaa paljoa nukkunut pe-la yönä, kun pelkäsin että mimmi ei saa enää henkeä laisin. En tiedä, voiko niin käydä, mutta tiedätte kai äitien pelot jotka varsinkin yöaikaan voivat saada aika megalomaaniset mittasuhteet.

Kun tyttö saatiin lääkäriin ja lääkittyä ja happikin taas soljui keuhkoihinsa normaalilla volyymilla, mä olin ihan ihmisrauno. Olin vissin jännittänyt ja hätäillyt koko juttua enemmän kuin tajusinkaan..

Muuten on ollutkin sitten ihan tavallista ja lokoisaa elämää. Elma-setä palasi maailmalta viime viikolla ja lapset oli talvilomalla ja sellasta.

Mukavaa maanantaita kaikille :)