Hei,

olen hieman hukassa tän uudenkarheen Veijon kanssa, mutta eiköhän tämä tästä.


Tänään, tai no jos nyt taas oikeinkin tarkkoja ollaan, niin eilen- oli viimeinen lomapäiväni tällä joululomalla, huomenna on loppiainen (tai no, tänään siis) ja sitten alkaa härkäviikot ja arki ja keväänodotus ja kesän ja kesäloman.

Viimeisenä lomapäivänäni en tehnyt mitään sen kummempaa, kävin hyvällä kaverillani (en oikein osaa vieläkään käyttää sanaa ystävä, kun se on jotenkin niin mahtipontinen ja ois noloa kutsua jotakuta ystäväksi ja sit joku joka luulee olevansa mun hyväkin ystävä kaveriksi... parempi vaan olla kategorisoimatta sen tarkemmin siis) kahvilla ja päivittämässä sekä uusia että vanhoja kuulumisia.

Tavallaan aika ennen näitä sähköisiä vempeleitä ja viestimiä, oli ihanaa (historiallista ja havinallista huokailua tähän kohden). Silloin olemassaolosta jäi konkreettisia merkkejä hulvattomien kirjeiden, postikorttien ja vieraskirjamerkintöjen muodossa.


Niitä kun taas vähän tarkkailimme, niin vois luulla että me ollaan oltu hauskoja joskus. Toivottavasti hauskuutta on jäänyt ees vähän jäljelle, vaikka postikortit on vaihtuneet tekstiviesteihin jne...


Syy miksen ole nukkumassa tähän aikaan on, että olin kyllä jo kun puhelimeni soi. Kello oli vähän yli yksi yöllä ja soittaja oli Annin (kuopus) poikaystävän äiti, joka on siis E-Sedän ja mun lapsuudenaikaisia kavereita miehineen. Ajattelin että jahans, hänellä on jotain kännistä tilitettävää ja ignoorasin puhelun, mutta jokin seitsemäs aisti käski minua varmistamaan Annilta, joka siis oli siellä samassa paikassa mistä tämä oletettu kännipuhelu tuli, että onks kaikki ookoo.


Vastaus tuli samantien, kun tämä samainen känniseksi luulemani kaverini soitti hätäisenä että EI OO KAIKKI OOKOO... Annilla oli niin kipeet tuskat mahassa että olivat soittamassa ambulanssia, taksia ja pelastushelikopteria paikalle.

Loppupeleissä paikalle menin siis minä. Tiet olivat liukastuneet, tai sitten ajoin vaan niin saakelin lujaa että auto veti mutkat suoriksi. Mä ajoin kuin mikäkin hullu raggarimutsi rööki huulessa ja sydän pamppaillen ton parin kilsan matkan ja olin ihan että apua apua apua apua.

Kun näin kuopukseni ja tajusin, että ei se nyt heti oo käsiin kuolemassa, ei maannut valkoisenvihreänä suuret tuskanhikikarpalot otsallaan hän eikä mitään sellaista, niin arvasin että noh... jos tästä nyt mentäisiin ihan kotisairaalaan, koska täällä on sellianen laitos mitä kutsutaan hotelli helpotukseksi, niin eiköhän tytönkin tuskanparahdukset siitä vaimene...

Tämä on tämä sama aihe, mistä kerroin muutama päivä sitten. Vieraassa paikassa, vaikka se olisi kuinka tuttu paikka, ei vaan jutut toimi eikä tule ja tuleehan siinä tollaselle viiskytkiloiselle rimpulalle tuskaiset olot pitemmän päälle.

Nyt siis loppu hyvin kaikki hyvin. Lapsi poikaystävineen kotona.

Itselleni tuli sellainen jälkihötky, vaikkakin ihan turhaan. Mutta tiiättehän te. Oma lapsi, lapsen hätä, kakkahä.. äh.

Mutta josko nyt sitten menisin nukkumaan toisen kerran tänä yönä. Taidan olla sen tarpeessa.

Hyv yöt.