Hei kaikki ihkut raksupallerot!

Kiitos kaikille kivoista ja kannustavista kommenteista. Jätän tuon rapon tuonne nyt issekseen roikkumaan ja kiitän tässä näin siis kollektiivisesti ihan kaikkia. Kiitos!!

Kommentointisormeni ovat olleet hieman kohmeessa, koska minulla on ollut ihan kamalaa. Enkä nyt tarkoita edes mitään niin vähäpätöistä asiaa kuin joku jalkani. Tossa se mukana roikkuu ja kovaa vauhtia toipuu. Enkä voi asialle yhtään mitään- en tahallani sitä rikkonut jne.

Mutta! Asia jonka olisi voinut estää- ei kovin helposti rivitalo-asunnossa, jossa on ovia ja ikkunoita joka paikka täynnä- mutta kuitenkin...

Meidän kissa katosi yli viikko sitten sunnuntaina. Jostain se oli livahtanut eikä sitä löytynyt mistään. Sitä etsittiin joka paikasta. Ilmoitettiin Hesyyn ja pieneläinklinikalle. Lähitienoon sähkötolppiin sun muihin niitattiin kuvallisia katoamisilmoituksia.. tehtiin siis kaikki mahdollinen mitä voi.

Yli viikko meni pahinta peläten ja parasta toivoen, kamalinta oli epätietoisuus. Eilen sitten tuli puhelu: "meillä on ollut pari päivää kuvan näköinen kissa, nähtiin ilmotus tuolla tolpassa..." Kissalla oli kadotessaan kaulapanta, jossa nimilaatta ja puhelinnumero, mutta ei löydettäessä.

Pari päivää tämä parilapsinen ja yksikoirainen perhe oli pitänyt kissaa niinkuin omanaan, mutta ilmoituksen nähtyään soittivat. Eihän sekään ollut varmaa, että onko se just meidän kissa, koska eipä tuo niin erikoisen näköinen maatiainen ole..

Koko päivä meni hermostuttavassa täpinöinnissä.. Perhe olisi kotona vasta illalla, soittivat matkalla johonkin..

Onko se meidän kissa.. eikö se ole.. mitä jos se ei ole... Päivä kului todella hi- taaaas - ti..Mitä jos se ei soitakkaan enää? Puhelu oli tullut tuntemattomasta numerosta.. Onko kissan kidnappaus riittävä syy poliisille teletunnistetietojen paljastamiseen? Tuskin :D

Puhelin soi- numero näkyi- osoite annettiin- menoksi- jännitys, hermo, ripuli... (sori, mutta totta) .. kummasti minäkin sain jalat alleni. Adrenaliinin avulla näköjään rammatkin oppii kävelemään.. Menoksi.. jännitys..

Nainen lapsineen tuli sovitusti rappukäytävän ala-aulaan, kissa sylissään. Jos silmien yhteenpuristaminen ventovieraan ihmisen edessä ei näyttäisi niin daijulta, niin olisin tehnyt sen... apua... tuleekohan kakka housuun... ..

SE OLI MEIDÄN KARKURI! Se löytyi oltuaan yli viikon kateissa! Voitteko edes kuvitella, miten onnellinen olen! Meiän lasten kissa.. Lasten hiljainen ja epätietoinen suru oli niin hirveää katsoa, ja itseänikin piinasi nimenomaan se, kun en tiennyt että selviääkö katin kohtalo ehkä ikinä.. (pieneläinklinikalla sanottiin, että auton alle jääneet kissat puhtaanapitolaitos heittää roskikseen, eikä ilmoita asiasta mihinkään) .

Kissa on laihtunut, sen kaulapanta on siis kadonnut, siitä lähtee karvoja ihan hirveästi ja sen ääni on käheä. Onkohan sitä kidutettu.. hakattu.. naukunut hädissään äänensä käheäksi... Jostain lähimetsiköstä se perhe oli tuon löytänyt. Huonossa kunnossa. Mutta se on elossa, löytynyt, se virkoaa, se on kotona, se on meidän!

Että tälläinen tapaus. Nyt kissoille järkätään alakerran viileisiin tilohin toimintakeskusta, josta ne eivät pääse ulos, mutta jossa niillä on kuitenkin tilaa hengailla, nukkua, mitä nyt ikinä haluavatkaan.

Ja niin- tämä karkuri ei ollut se alati-karkaileva nuori raggar, vaan se rauhallisempi ja kotinurkilla pyörivä yksilö.

Niin että- minä kävelen (edelleenkin, vaikka minussa virtaa nyt lähinnä jotain helpotuksen huokausta) eikä tarvi enää kärvistellä epätietoisuudessa. Joten elämä on aika hitsin ihkua!

Ihanaa tiistaita kaikille !