Hei ja huomenta kaikille !

Koitan tähän väsätä nyt ehdottomasti viimeisen raportin sairaalakäynnistäni ja sitten vähän muustakin.

Kuten eilen hätäpäissäni jo jotain pikapostausta tänne heitinkin, vasta puolenpäivän jälkeen oleva aikani sairaalaan ei ollutkaan hyvä idea. Aiemmin olin manannut aikaisia aamu-aikoja, mutta nyt tiedän niiden olevan ihan parhautta. Se jännityksen ja hermoilun määrä, mitä ehdin kotona suorittaa oli aikas mittavaa ja hermostuttavaa!

Noh, kun vihdoin olin kynnet verillä, tukka pälvikaljuuntuneena, keuhkot tervattuina perillä kohteessa, niin huoleni helpottivat heti, kun ihana PF otti minut vastaan!

Hänellä, lääkärilläni ja toimenpide-miehellä (sillä lääkintävaksilla) oli viimeinen päivä töitä ennen lomaa ja se jotenkin huokui kaikkien olemuksesta. Tsäkän paljous kyllä mullakin! Ei ois ollut kiva joutua täysin vieraiden lääkintähenkilöiden hoidettavaksi..

Minä annoin PF:lle ensitöikseni tuliaisiksi kyynärsauvat, ufon, mummosandaalin ja jotain kääreitä joita oisin voinut itse itselleni kääriä jos jotain ongelmia oisi matkaani tullut kipsin kanssa.

PF kiitteli tuliaisiani ihan niinkuin ne olisivat jotain henkilökohtaisia lahjuksia :D

Sitten PF kehui, että minähän kävelen ihan gasellin askelin! En voinut mitään, mutta hermostukseni ja jännitykseni ja varmaan noin kaikki laukesi ja räjähdin huutonauruun! Se oli sinänsä noloa, koska siinä odotustiloissa istui todella kärsivän näköisiä ihmisiä, ja minun olisi tietenkin pitänyt käyttäytyä hiljaisen kohteliaasti heidän tuskiaan kohtaan.. Mutta minkäs teet.. kun huutonauru pääsee, niin se sitten vaan pääsee.. Nimittäin gaselli ja minä ollaan vähän samankaltainen vertaus kuin jos vertaisi Esko Ahoa ja rajua rokmeininkiä keskenään.

PF saatteli huutotyrskivän minut TP-huoneeseen, jossa ihku TP-mies heti havaitsi että jaahas, täti ei olekaan paskanjäykkänä jännityksestä. Hän heitti taas herjojansa ja tällä kertaa ne jopa nauratti. Ei sillä, että ne aiemmin olisivat olleet huonoja herjoja, mutta jännitys vesitti niistä terävimmän herjaisuuden..

Kampesin itseni jo tutuksi käyneelle lavitsalle ja toivoin hartaasti että katselen viimeisen kerran jalkaani paketoituna. En edes hartaimman toiveikkuuden vellotessa kuitenkaan alkanut rypistelemään käsilläni allani olevaa paperisuojusta, vaan rennon rehvakkaasti löhöilin siinä kuin missäkin lepolassessa.

TP jälleen kerran kertoi, että hän ei ajatellut halkaista koko kinttuani luita ja ytimiä myöten, vaan siellä on edellenkin se metallisoiro, johon ei kipsinhalkaisuveitsi uppoa. Kivaa kiitos!

Juhlallisesti kuin ylpeä kalakauppias tai vastaava, TP halkaisi aikaansaannoksensa ja tällä kertaa jalan nostaminen esiin ei sattunut. Tai okei- sattui se vähän, mutta jotenkin silleen normaalisti! Hyvällä tavalla sattui. Vähän samalla tavalla kuin jos kireän poninhännän avaa hiuksistaan ja päänahkaan sattuu silleen.. hyvästi? Tai jos hierojalla käynnin jälkeen lihaksiin sattuu, niin sekin on sellaista hyvää sattumusta.. En osaa selittää mutta kuitenkin.

Jalka näytti harmaalta mummolta terveen ja ruskettuneen kaverinsa rinnalla. Vähän ryppyiseltä ja hilseilevältä, jalkapöydän ja nilkan taitekohdasta punoittavalta, ja aivan hieman ohkaisemmalta kuin toinen jalka. Mutta ei kuitenkaan mitään tikku ja tukki-ilmiötä. (saatte arvata kumpi jalka olis ollut tikku ja kumpi tukki).

TP sanoi, että nyt sitten katsotaan fysiikaa ja hydrauliikaa! Aattelin, että pentele, alkaako se naida nakuttamaan mua siinä lavitsalla- mutta heh, toiveajattelua. Sehän vaan tarkoitti jalan liikeratahommia. Taisi olla se hydrauliikka joku sisäsiittoinen vitsi. Meinasin heittää että jos kokeiltais astuttamistakin varmuudeksi, mutta suljin suuni.

Varovasti TP otti jalkaterästäni otteen- piti kantapäästä kiinni ja alkoi kääntelemään jalkaani. Ei sattunut, mitä nyt vähän kankeaa menoa ja meininkiä oli. Tällä tavalla jatkui sitten vaikka kuinka ja kauan, eli TP kävi läpi varmaan jokaisen ison ja pienen lihakseni liikkuvuuden, eikä mitään vakavampaa kyllä tullut missään kohdin esiin. JEE!

Sitten koitti koko episodin jännittävin hetki. Minun piti nousta seisomaan jalka paljaana! Nousin ja hih. Siinä kohtaa tuli vähän sellainen gasellimainen olo kieltämättä, koska mulla oli tunne että kinttuni on noin millin paksuinen ja jos nyt täräytän painoni sen päälle niin se katkeaa neljästäsadasta kohtaa poikki ja hyvää kesää vaan! Mutta ei. Pienen tutinan ja alkuvitkastelun jälkeen seisoin kuin mikäkin seisoja, ja sitten kävelin. Vähän jäykästi ja vanhasta tottumuksesta jalkaterä suorassa, mutta kun tajusin että hei, sehän totta vie taipuukin taas, niin siitä se sitten lähti. Ei nyt mitään ihan cat walk tyylistä batistinikävelyä, mutta kävelyä kuitenkin!!

TP osasi tosiaan ottaa tilanteen haltuun, ja viimeisetkin jännitykset valahtivat ruhostani jonnekin Töölöntorille varmaan. Hän nimittäin alkoi imitoimaan sitä Kummeleiden valmentajaa, oltiin Raimo Vormisto ja Timo Silakka!! Heeehehehehhe. Oisi vielä puuttunut, että TP oisi kehoittanut mua "puristamaan perseellä". :D

Kävelyvalmentaja TP:n saattamana astelin sitten lääkärin vastaanoton eteen käytävälle. TP kehoitti mua jumppaamaan varpaita sillä aikaa ja tekemään kaikenlaisia liikkeitä hissukseen. Teinkin. Olen kuuliainen potilas nääs.

Lääkäri oli selkeästi ilahtunut paranemisestani. Hän sanoi että on niin mukavaa nähdä potilas, joka on kaksi viikkoa aiemmin ollut ihan ryytynyt kipupotilas ja nyt paikalla on noin iloinen ihminen! Minulla oli nimittäin jumittunut sellainen kestovirne naamalle, kun oli niin hyvä fiilis. Koska tottahan toki olin jännittänyt sitä, että miten pärjään ilman kipsiä.

Lääkäri tutki jalkaani ja sen liikkuvuutta. Epäili, että olen kuuliaisesti harjoittanut millimetrijumppaani, koska niin hyvässä fyysisessä kunnossa jalka oli siihen nähden, että se oli 44 päivää immobiliseerattuna.

Kävelin itse ultrahuoneeseen!! Aiemmin minua kyörättiin sinne sängyllä tai pyörätuolilla, nyt kävelin itse! Oli niin juhlava fiilis, että meinasin huutonaurun sijasta purskahtaa huutoitkuun, ihan vaan ilosta.

Jalkaa ultrattiin kauan ja hartaudella. Myös polvitaipeesta tsekattiin joku juttu, mikä voi  pitkän  mobilisaation seurauksena sinne pesiytyä.. 

Ultran tuloksia ja jatkotoimenpiteitä (pelästyin tuota sanaa ihan helvetisti) varten menin taas sinne päivystyspotilashuoneeseen makoilemaan. Ei jalkakiiloja, ei pahvikouruja.. AHHH! PF kyllä tuli, eikä tarjonnut peittoa!  Se lie sitten vaan kipupotilaiden etuoikeus. Juteltiin siinä jotain lääketieteellistä, ihan small talkkina vaan. Sit tuli lääkäri ja hetken päästä röntgenlääkäri. Toi TPS on kyllä siitä mesta paikka, että siellä lääkärit tulee potilaan luo, eikä potilas mene lääkärin luo. Ainakaan siis joka tilanteessa.

Ultraäänessä ei näkynyt mitään ylimääräistä- eikä tosin mitään puuttunutkaan! PlantaasiFakki  on selätetty kokonaan!! Sitä ei enää ole!! Siis ONNI onnettomuudessa, että se alkoi niin rajuna ja että sen hoitamiseen suhtauduttiin tosissaan.

Jalassani ei ole enää mitään muuta vikaa kuin löysät ligamentit, jotka ovat olleet toki siis löysät jo ennen tätä PF-humppaa. Akillesjänne entistä ehompi. Myötätunnosta repsahtanut peroneusjänne ihan normaali. Kaikki on siis kunnossa, jopa paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. TAJUATTEKO TÄTÄ ONNEA??!!

Jatkotoimenpiteet ovat: ei jatkotoimenpiteitä. Eli  pidän nyt ihan reilun loman (tietyllä varovaisuudella toki), enkä käytä kuin tarvittaessa sellaista tarrallista nilkkatukea (sain sen TPS:stä). Ei ufoa, ei pohjallisia (tähän hätään) ei mitään!  Ei tarvittu ees magneettikuvausta!

Sitten kun palajan sorvin ääreen niin sitten pohjallisia, tasapainolauta ja jotain jumpparemmejä, joilla vahvistuu kantapäät niin että ne varmaan kasvaa tonne taaksepäin puoli metriä :D

Kiitin TPS:n väkeä (lääkäriä, PeittoFetsua ja TP-setää) ihan vilpittömän sydämellisesti ja melkein halasin niitä, mutta sitten tajusin että nehän on vaan töissä siellä ;)) Jos jotain vastoinkäymisiä kesän aikana tulee, niin sitten otan yhteyttä ensin työpaikkalääkäriin ja silleen, mutta en mää usko että mitään tulee.

Lähdin kotiin ja KÄVELIN Kampin metroasemalle. Oli ihanaa, vaikka hentoa rasitussärkyä tms. nilkassa tuntuikin. Ainoa mikä harmitti mua ihan hemmetisti, oli että jaloissani oli rumasandaalit. Minä henk. koht. pidän kaikkia sellaisia nk. sporttisandaaleita helvetin rumina, enkä aio sellaisia jalkoihini enää pistää vaikka mikä ois. Ne oli vaan ainoat, jotka mitenkuten mahtuivat jalkaani (remmit auki repsottaen tosin) kun oli se kipsi.

Kotona olin väsynyt ja onnellinen. En voinut olla ihastelematta paljasta jalkaani ja hivelinkin sitä rasvalla ja annoin sille valohoitoa pihalla. Ja kävin saunassa!! Juhlaa!

Vetäydyin viettämään kuherruskuukautta nakun jalkani kanssa jo klo 23 maissa illalla. Heräsin tänään klo 13 kun puhelin soi ja ICE-setä soitti. Olen kuuliaisena tätinä merkannut Elma-sedän ICE-Elma-sedäksi luuriin, koska sorvaamossa näin käskettiin tehdä jo keväällä. Ihan niinku mulle tosin mitään koskaan tapahtuisi.. :D Mutta nukuin kuin tukki ja missä asennossa vaan! Ihanaa!!

Ainoa sellanen takaiskuhko oli tossa aamulla kun kävin pissalla. Huomasin että entisen kipeen jalan polvi oli kumman jäykkä ja kivulias. Varmaan se kipsi on vaikuttanut johonkin polven lihaksistoon ja nyt kun uudemmat asennot on taas kehissä, niin polvi joutui shokkiin. Kun uusioheräsin sillon yhdeltä, ei polvessa ollut enää mitään vikaa .

Nyt kun tämä inferno on ohi, niin kiitän sydämeni pohjasta, aortasta ja sepelvaltimosta ja.. (asiaan ämmä!) kaikkia teitä jotka ovat myötäeläneet kanssani. Kiitos tosi paljon!

Nythän minusta sitten tulee huono kirjoittaja taas, kun immobilisaatio poistettiin jalasta, mutta koittakaa kestää.
(Tiina Kaarela toivoi kommentissaan aiemmin, että pysyisin jatkuvasti immobilisaatiossa, koska se tekee kirjoituksistani parempia. Uskotteko, että ei paljoo naurattanut silloin. En ole muutenkaan välttämättä huonon huumorin ystävä)

Helteistä lauantaita kaikille ! :)