Kertokaahan oi te viisaat ihmiset, onko minussa jokin perustavaa laatua oleva vika?

Katsokaas kun. Minä olen kerrassaan niin päivä kerrallaan elävä ihminen, että ahdistun mm. seuraavista asioista:

- ahdistun, jos kalenterissani on merkintöjä, vaikka merkinnän tapahtumat olisivat odottamisen arvoisia ja mukavia tapahtumia. Minua vaan ahdistaa se, että sinä ja sinä päivänä tapahtuu jotain, ja vaikka tämä kivuus oisi kuinka kivaa, niin silti ahdistaa. Siksi, koska tiedän tämän etukäteen!

- ahdistun, jos lomani pitäisi olla jotenkin ohjelmoitu ja tehokkaasti täytetty kaikella. Siksi näin ei koskaan tapahdu, mutta

- ahdistun jopa siitä, kun kuulen että jollain on näin. Ahdistun lauseista: kahden viikon päästä me mennään sinne, kolmen viikon päästä tätä, ens kuun tiistaina tuota... vaikkeivat asiat edes koskettaisi minua millään tavalla, niin ahdistun.

Jotta tästä tulisi sitten vielä mahdollisimman sekavaa, niin eilen minua pyydettiin baariin. Kahden sekunnin mietinnän jälkeen kieltäydyin, koska en halua tänään olla krapulassa. Eli siis, mitäs päivä kerrallaan elämistä se sitten on, kun ajattelen jo seuraavan päivän mahdollista krapulaa. Taidan olla tulossa wanhaksi! Eiku, mähän olen jo!

Mutta sitä mä nyt sitten tässä vaan ihmettelen, että oonko mä tosi omituinen? Onko kellään muulla tälläistä?

Noh, tätä päivää ja tämän päivän eloa on se, että kissat Olavi ja Taavi olivat yöllä keksineet omaa kivaa, ja repineet valtakunnassaan sijaitsevan roskiksen tuhannen p****n päreeksi. Nyt on yksi huone kuorrutettu tyhjillä kissanruokapusseilla, kuivausrummun suodattimen nukkapallukoilla, kaikella tauhkalla.