Voihan Jehna! <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joudun aina välillä noloihin tilanteisiin, ja tänään oli taas sellaisen vuoro.

 

Kerronpa taustoja ensin hieman: Olavi-kissani rakastaa minua aamuisin aivan yli-yltiöpalttisen huljakkaasti. Olemmehan olleet koko pitkän yön erossa toisistamme. Se puskee, kehrää välillä niin kovaa, että kerran luulin että ikkunamme takana on joku auto tyhjäkäynnillä, kunnes hokasin että se onkin Olavi joka on täyskäynnillä, se seuraa minua jokapaikkaan, koittaa juoda kahviani ja lukea hesariani, on kiinnostunut ripsiväristäni, vaatteistani, vessassa käynnistäni…

 

Tänään sitten, siinä minä istuin metrossa sataprosenttisen uppoutuneena dekkariin. Unohdin ajan ja paikan ja luin vaan silmämunat kovina kirjaa. Samassa metroloossissa istui kanssani kolme ihmistä, mutten kiinnittänyt heihin mitään huomiota, koska kirja.

 

Sittemmin huomasin että vastapäätäni istui varsin pitkäjalkainen mies, jonka toinen jalka oli toisen päällä ja hän luki ilmaisjakelulehteä.

 

Hänen toinen jalkansa osui jalkaani muutamankin kerran, ja mitä teen minä?! No sanon tietenkin kovalla, lasteni kammoamalla Olaville lepertelyäänellä, joka kuulostaa wanhan juopon transuhomon muka viekoittelevalta voihkaisulta: Ölä-VI. Niin! Sanoin sen miehen kengälle että OLAVI! Kun olin vielä muka kotona..

 

Voi herramunjee sitä nolouden määrää ! Mietin salamannopeana, että työnnän hupunnauhan korvaani, ja imitoin että mulla on hands free puhelin ja että olen Olavi, joka juuri vastasi puhelimeen omintakeisella tyylillä.. Tai että minulle soitti joku kiivas Olavi-adonis, jolle vastasin wanhan juoppotransuhomon viekoittelevalla äänellä. Tai… Äh.

 

Sitten mietin, että sanon miehelle, että anteeksi- luulin kenkäänne kissakseni. Mutta sekään ei jotenkin kuulostanut järkevältä. Niin minä sitten koitin uppoutua takaisin kirjaani ja sulkea muun maailman ulkopuolelleni. Mutta ei. Tein hätäisiä vilkuiluja pääkallopiponi alta ja aattelin että oon mä varmaan kengällepuhumisesta huolimatta ihan katu-uskottava. Olihan mulla esikoisen pipo päässä! Äh..

 

Onneksi metromatka päättyi aikoinaan ja sivuilleni vilkuilematta poistuin junasta. Metron liukuportaissa alkoi sitten naurattamaan ihan hirveesti. Siinä minä sitten matkasin rappusissa ja hirnuin. En tiedä, oliko sekin sitten noloa.. Ratikkamatka sujui sitten kommelluksitta.

 

Hyvää Kalevalanpäivää kaikille!  Ja nimpparionnittelut Onnille, joka on tossa kuvassa.

 

419456.jpg