Tässä nyt se lupaamani rapo. Koittakaa kestää. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minullahan oli siis sovittu aika Täyden Palvelun Sairaalaan perjantaiksi kello 8. Noh, olin paikalla säntillisesti  suunnilleen tasan kahdeksalta. Tuttuun tyyliin menin luukulle ilmottautumaan, ja siellähän minun oma peitto-fetsukkani istui niin pirtsakkana että! Ja joku toinenkin pirtsakka hoituri myös.

 

En kerennyt sanoa mitään, kun PF jo kirmasi luokseni ja sanoi "No heiii, sullahan on kipsinVAIHTO tänään, mitenkäs on mennyt…"

 

En saanut sanottua mitään kun päässäni pyöri vaan PF:n sanat. Miten niin kipsinVAIHTO? Minähän olin kovasti tulossa kipsinpoistoon..

 

Mutta en sallinut itseni mennä asioiden edelle, rupattelin vaan jotain tyhjänpäiväistä small talkkia PF:n kanssa. Pidin kuitenkin hyvänä ennusmerkkinä sitä, ettei minua istutettu nyt lainkaan pyörätuoliin.

 

Kepittelin itseni PF:n perässä lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne tutuksi tullut tohtori ihan pian kirmasikin takin helmat taas iloisesti lepattaen.

 

Kyselyä, miten on mennyt, onko kipuja, onko sitätätätota, miten kävely… Niin. Kävely. Kiitos kysymästä, mikä kävely? 

 

Lääkäri mutisi jotain olemattomaan partaansa ja kertoi mitä seuraavaksi tapahtuisi. Menisin kipsaushuoneeseen kipsinpoistoon. Sen jälkeen jalka ultrakuvattaisiin ja sen jälkeen _ehkä_ magneettikuvattaisiin. Riippuen vähän siitä, mitä ultra näyttää ja miltä jalka näyttää ja vähän kaikesta siis.

 

Ja sitten kepittelemään kipsaushuoneeseen. Ovi oli avoinna ja sinne vaan taas PF:n perässä. Kävin lavitsalle makoamaan ja hypistelin hermona paperista lavitsansuojusta. Maailman tyhmin asento maata sellasella kapealla lavitsalla. Miksei siinä voisi olla edes tyynyä? MRR. Miksei peittofetsu voisi laajentaa myös tyynyjen puolelle?

 

Hetikohta jo tuttu kipsimies, ToimenPideheebo TP saapui kavereineen ja taas TP koitti murjoa herjaa koska näki, että täti makasi ihan paska jäykkänä siinä laverilla.

TP kertoi, että hän halkaisee nyt koko kipsin, mutta ei hätää- siellä on sellainen metallisoiro vastassa, eli ei mee koko jalka halki samoilla tulilla. Juu kiitos. Niinhän siellä on.

 

Jalkani alle asetettiin jotain vihreitä liinoja ja sitten TP alkoi puukottamaan. Minua jännitti aivan älyttömästi jalkani jälleennäkeminen…

 

Vihdoin kipsi oli halki, ja TP sanoi kaverilleen, että tuli niin siisti viilto, että tätä voisi käyttää vielä uudelleen avomallina.. Ajattelin että hah, johan on säästäväistä- kierrätetään monta viikkoa jalassa muhinutta kipsiä seuraavalle potilaalle.. Mutta sitten tajusin, että se puhui minusta kipsin avomallisena uusiokäyttäjänä. Ei pentele, mua on huijattu!

 

Kuvittelin että sairas jalkani näyttäisi kurtistuneelta ja valkoiselta ruskettuneen kaverinsa rinnalla.. Mutta HAH! Jalkani näytti ihan normaalilta! Se ei ollut vähääkään kurtistunut ja laihtunut, vaan edelleen jopa hieman paksumpi kuin terve kaverinsa. Siinä vaiheessa kun herrat kipsimiehet alkoivat nostaa kinttuani kipsin sisältä pois, niin sattui! Herranjestas että sattui! Taas tuli tunne, että koko jalka leviää taikinamaisesti niiden miesten käsiin.. Oli pakko ähkäistä että laittakaa äkkiä se takaisin sinne kipsiin älkääkä koskeko siihen enää yhtään. Jalka oli kertakaikkisen kosketusarka.

 

TP haki taas sellaisen pahvisen reiteen saakka ulottuvan kourun, johon jalkani hellävaroen laskettiin ja sidottiin remmeillä kiinni. Tuntui kyllä kieltämättä aika mukavalta tuntea ilmavirtaa jalalla. Tutkin koipeani ja ei se tosiaan mitenkään kovin kummalliselta näyttänyt. Liikuttelin salaa varpaitani. Jäykästi liikkuivat. Sattui.

Hemmetti, ei hyvältä vaikuttanut…

 

Lääkärisetä tuli katsomaan mikä on tilanne, ja TP sanoi että minut pitää roudata sillä lavitsalla ultraääneen ja selitti jotain jalastani. En kuullut mitä, koska vitutti aika paljon.

 

Ultrahuoneessa minulle annettiin joku hevosannos jotain nappeja, ja niiden vaikutusta piti odotella jonkin aikaa. Makoilin hämärässä ultrahuoneessa jalka kourussa ja olin katkera koko maailmalle.

 

Tutkimus tehtiin suurella varovaisuudella, eikä se sattunut. Napit auttoivat. Sitten ultrageelistä nihkeä jalkani pakattiin taas siihen pahviseen kouruun ja minut kärrättiin päivystyshuoneeseen- joka on siis sellainen potilashuone, ja TP-ukot kippasivat minut näppärinä toiseen sänkyyn. Hävetti, koska aattelin että painan niiden mielestä varmaan hirveesti.

 

Ah, ihanainen PF tuli ja toi jalan alle lampaankarvakiilan ja kysyi _tarvinko peittoa!_ No en tarvinut, huoneessa oli aikas kuuma ja siinä minä sitten lojuin pahvikouru kohti kattoa ja katselin Salattujen Elämien uusintaa telkkarista. PF sen kanavan minulle aukaisi.

 

Katsoin salkkareita ja nuokuin ja torkuin ja ihmettelin että mitähän seuraavaksi..

 

Vastaus tuli lääkärin muodossa hetken kuluttua. Röntgenlääkäri kumppaneineen oli tulkinnut ultrakuvien tulokset. Lääkäri kertoi, että tulehdus on selätetty immobiilin ansiosta, ja nyt aletaan sitten hoitamaan itse jalkaa. Jep jep.  Sanoi, että joku "vaste" ultraäänessä oli niin hyvä, että magneettikuvaus tehdään vasta joskus myöhemmin. Mietin vaan, että jos nyt aletaan hoitamaan itse jalkaa, niin mitähän mä olen käsittänyt väärin… Enkö enää erota raajoja toisistani tai jotain?!

 

Sitten se kertoi että akillesjänteeni pieni repeämä on siististi liimautunut melkein kokonaan paikalleen, joku äärialueen pieni vekki oli vielä kuvassa näkynyt. Peroneusjänne (plus jotain latinalaisia termejä tuohon perään) sekä nilkan nivelsiteet ovat liian löysät. Akillesjänteen viereisessä pehmytkudoksessa on turvotusta..

 

Pitkät selostukset jalkaa esittävän kuvan kanssa ja kynällä osoittelua että tuo tuossa, tämä tässä, nämä on syy ja seuraus. Sanoi, että operatiivista hoitoa löysään ligamenttiin ja jänteeseen voisi harkita, mutta ensin pitää saada akuutit vauriot kondikseen ja katsotaan sitten joskus syksymmällä tilannetta uudelleen.

 

Sitten lääkäri kertoi, että minulle laitetaan nyt puudutusainetta ja kortisonia kantapäähän. Että se voi sitten vähän sattua. Ja jos lääkäri oikein erikäteen varoittaa sattumisesta, niin huh. Yleensähän niiden mielestä mikään ei satu, korkeintaan "vähän nippasee".

 

TP kavereineen tuli taas tutkimuslavitsan kanssa ja minut kärrättiin tutkimushuoneeseen. Sitten tulikin varsin jännittävä homma. Minun piti käydä vatsalleni! Jalkateräni roikkuivat tutkimuslavitsan ulkopuolella, ja kipeä jalkani sidottiin jotenkin.. en nähnyt miten.. mutta kiinni kai siihen lavitsaan. Jumalauta että sattui muuten olla siinä asennossa. Mutta se sattuminen oli ihan pientä lepsua leperrystä sen rinnalla miten paljon ne piikit sattuivat! Vaikka ensin meni puudutusainetta kolme truuttaa ympäri jalkaa, niin se ensimmäinen! Kamalaaaaa! Pian alkoi jalkaa pistelemään ja sitten se puutui kokonaan eikä kortisonipiikit tuntunutkaan enää miltään. Paitsi että tunsin kun se aine jotenkin kummallisesti soljahteli pitkin löysiä ligamenttejäni.

 

Sitten sain kääntyä selälleni. Hihi ei ollut jalkaa ollenkaan! Sellainen tunne oli.

 

Mitäs seuraavaksi, kysyin. No siinähän se juttu juuri onkin, se mitä seuraavaksi.

 

Lääkäri sanoi, että hänen ja kolleegansa ortopedin mielestä jalkani tarvitsee yhä kunnollista lepuutusta ja tukea. Ja sellaisten kevyiden air-castien  (sellainen tarroilla kiinnitettävä tuki) kanssa käy usein niin, että potilas ei niitä käytä, ne "unohtuvat" laittaa jalkaan esim. suihkun jälkeen.  Ja että jotta tämä koitos saataisiin kerralla kuntoon, niin vaikka kuinka inhottavalta tuntuu olla jalka kipsissä, niin se oisi kyllä pitkässä juoksussa paras vaihtoehto. Koitti vielä lohdutella, että lihaskuntoni on (yllättäen) niin hyvä, ettei pitkään jatkuva immobiili mitään pahaa saa aikaiseksi pelkkää hyvää vaan.. Joo joo hyvää päivää vaan sullekki, ajattelin.

 

Kipsihoidon jälkeen tulee sitten enempi omaehtoista hoitoa jalkatuen kanssa, on tilattava pohjalliset , on hankittava tasapainolauta  ja ufoa käytettävä öisin ja kuntoutus ja jumppa ja humppa ja tuki ja pohjalliset ja kuntoutus ja jumppa ja humppa….

 

Siinä vaiheessa alkoi itkettämään. TP lohdutti, että nyt tulee niin pieni kipsi että tuskin huomaankaan sitä.

 

Eli. Taas niitä samoja tarvikkeita esiin kaapeista ja aika ronski ote jalasta. Eihän siinä mitään tuntunut.

 

Käsite pieni kipsi on tästä kyllä kaukana. Okei, varpaat näkyvät ja tämä ylettyy vain tuohon puoleen sääreen. Jonkinlaiset kengätkin mahtunevat tähän jalkaan. Mutta pieni.. Tapojeni mukaan kerron tietenkin koostumuksen:

 

Alussukka, eli sellaista putkisidettä joka vedettiin taas ensin niin ettei varpaita eikä polvea näkynyt (mutta joka viimeiseksi vedettiin kipsin reunojen päälle)

Kipsivanua, eli sellaista tikattujen sängynpeittojen täytteen näköistä, rullasta sukan päälle paksuhko kerros (nam, ei tuu kylmä), sitten se lastahökötys joka tukee jalkapohjaa, kantapäätä ja säären takaosaa, sen päälle jotain käärettä, koostumusta en tiedä,  sitten  lasikuitukipsiä , jonka kovettumista sitten odotin makoillen puolisen tuntia. Sitten taas niitä jotain liimatilkkeitä ja sukkia ja rok.

 

Tuli jotenkin kliinisesti hoidettu olo ja virallisesti sairaan jalan syndrooma, koska kaikki on nyt niin kovin valkoista jalassani.

 

Kun kipsi oli virallisesti ja lopullisesti tällätty jalkaani, sen reunat oli tarkastettu (etteivät paina) muutenkin tarkastettu ettei hierrä eikä kierrä (ja on helppo pierrä?) ja sun muuta, niin olin tietenkin lähdössä kotiin. Mutta mitä vielä.  Minun piti mennä päivystyshuoneeseen lepäämään ja odottamaan puudutuksen haihtumista. Koska kipsi saattaisi sittenkin olla liian kireä enkä vaan huomaa puutuneena sitä, yms.

 

Ja niin minut kärrättiin huoneeseen, jonne olikin ilmestynyt toinenkin potilas odottamaan jonnekin pääsyä. Hän oli niin tiiviisti täkin peiton alla, etten erottanut kun sinne tänne koholla törröttäviä raajoja peiton alta. Hihi, PF:n potilas selkeästi.

 

Siellä minä sitten makasin uudenkarhea kipsi lampaantaljalla ja yhtäkkiä mulle tuli aivan hirvittävä olo! Onneksi pelastava PF tuli, ja sain sanottua suunnilleen että "mul tulee ok" kun PF jo lennätti pahvisen kaarimaljan syliini ja piti hiuksistani kiinni. Tyhjensin siinä sitten mahani sisällön maljakkoon ja sen jälkeen mua alkoi palelemaan ihan hulluna. Mutta niin kuin arvaatte, minun ei tarvinnut kauaa palella. PF hoiteli maljakko-asiat pois päiväjärkästä, toi uuden oksumaljakon ja PEITON! Nyt se tuli tarpeeseen, koska tärisin kuin norsunkorva itätuulessa.

 

PF ja toinen hoitsu kävivät noin viiden minuutin välein kokeilemassa onko varpaani lämpimät, ja välillä ottivat jotain pulssiakin jostain päin jalkaani.

 

Maatessani siinä naapurin peiton alla makaavaa hahmoa valmisteltiin röntgeniin. Hän olikin kuulemani mukaan sairaalan vuodeosaston potilas, jalka poikki, kipsattu reiteen saakka. Vuodepotilaana ainakin 8 viikkoa. Asiani eivät siis olekaan maailman huonoiten, vaikka hetken olin jo valmis uskomaan niin.

 

Puudutusaineen katoaminen sai aikaan erilaisia tuntemuksia jalassani. Välillä pistoskohtia vihloi, välillä kantapäätä, neulepolkkajatkin käväisivät jalkapohjassa kääntymässä, nilkkaa särki, pohjetta kutitti.. Mutta loppujenlopuksi kun puudutus oli kadonnut saatoin todeta että hyvin on TP tilkinnyt minut.

 

Lääkäri tuli printteineen. Kelan papereita, lääkärinlausuntoja, reseptejä, ohjeita, seuraava aika..

 

Siinä sitten kokosin itseni, nousin sängystä ja ajattelin häipyä. PF tuli taas ja toi mulle kepit, tosin eri kepit kuin ne mitä olen käyttänyt. Tiedän sen siitä että näissä ei ole jääpiikkejä ja se kyynärvarren ympärille tuleva muoviosa on erikokoinen kuin edellisissä. PF tuli kysymään, tarvinko fysioterapeutin ohjeistusta kepeillä kävelyssä.. en kai.. No se fysio-ihminen oli anyway tulossa sitä suurkipsattua tapaamaan (ihmettelen vaan, että mitä sellaisen jalan kanssa voi muka tehdä…)

 

Jouduin keppitreeneihin. En saa enää loikkia yhdellä jalalla, koska terve jalkani on muuten kohta entinen terve tätä menoa. FT näytti miten pitää edetä, missä järjestyksessä jne. Sitten mentiin vielä rappusiin, hän näytti miten niissä kuljetaan. Olipa rankkaa. Sydämeni hakkasi hulluna.

 

PF tilasi mulle taksin ja sitten tulin kotiin. Ja täällä ollaan eikä tämä nyt taas niin kauheelta enää tunnu.

 

Kivaa maanantaita kaikille :)