Hoi,

taas tänä aamuna muistin, miksi en pidä vaatteiden silittämisestä. Olen niin pätö kotitalousemäntä, että lastaan pyykit kuivurista suoraan koreihin, ja sitten kun sieltä jonkun t-paidan valitsen ihkua ruhoani verhoamaan, niin jos se on infernaalisen ryppyinen (siis paita, kehonihan on silkoinen kuin vauvan pylly) niin näytän sille hieman rautaa.

Jos harjoittaisin silittämistä kokonaisvaltaisemmin, niin en saisi mitään muuta tehdäkään, päivät pitkät vaan silittäisin, silittäisin ja silittäisin, koska kotitaloudessamme on niin hemmetisti vaatekappaleita.

Mutta siis, syy miksi silittäminen on traumaattista johtuu siitä ,että joka kerran kun sen jonkun loimen silitän, niin _ihan joka kerta olen varma että rauta jäi päälle_.! Aina! Joka kerta! Olen tehnyt tässä silitysraudan päällejäämisen pelossa ihmeellisiä asioita; kerran otin kamerakännykällä kuvan irti vedetystä raudan johdosta, tarkoituksenani rauhoitella itseäni siinä jossain metromatkan vaiheessa kun paniikki iskee päälle, niin kuvatodiste kertoisi sitten että irti on...

Arvatkaa toimiko? NO EI! "Salee tämä on se edelliskertainen kuva, ja nyt rauta on seinässä ja kissat on menneet hengaamaan silityslaudalle ja kaataneet raudan ja kodissamme kytee juuri suurpalon alku ja tuollahan meneekin just paloautoja meillepäin ja oih olen koditon kohta..."

Kerran myös läimin itseäni irtivedetyllä johdolla (sairasta, kyllä!), jotta taas kun epäilys hiipii mieleeni, näkisin johdon aiheuttamat ruumiinvammani ja muistaisin että ah, irtihän se on. Voin kertoa- ei toimi tämäkään.

Joskus olen silityksen jälkeen roudannut silitysraudan keittiöön, jotta voisin ennen lähtöäni skannata verkkokalvoilleni kuvan irti olevasta silitysraudan johdosta.... turhaan..

Onneksi lähden kotoani ensimmäisenä, ja ei siis ole yks kaks eikä kolme kertaa, kun olen tekstannut kakaroille, että "käykää kattomassa irrotinko silitysraudan seinästä". Sitten jos vastausta ei kuulu, olen ihan varma, että ne on kaikki pökränneet häkämyrkytykseen ja voi minkä menin tekemään: parempi ryppyinen paita ja eloisa perhe, kuin sileä paita ja eloton perhe...

Jo kouluaikoina mulla oli Kuumentuvien Esineiden Päällejäämisen Pelko (eli KEPP). Silloin piti "piippaussaksilla", eli kai se joku höyrykihartimen esiaste oli, tehdä sellanen "hieno" otsaheitto. Ja joka kerta olin koulumatkalla Krunikkaan varma, että päällehän se rauta jäi, kokolattiamaton (ahhh) kytemään, ei ole enää kotia mihin koulusta palata....

Löytysköhän täältä mitään KEPP-kanssahysteerikkoja? Perustetaan vertaistukiryhmä ja silitetään jatkossa toistemme kuteet jossain... vertaisverkossa? No tosissaan, auttakee! Vai onko tälläisen KEPP-maanikon vaan kestettävä yksin inha ja mieltä kaihertava pelkotila?

Muuten on ihan jees elämä. Keskviikkokin jo. Hyvää tätä päivää kaikille:)