Tunti vielä ja mulla alkaa

LOMA !!!!

Mulle on aivan samantekevää sataako, paistaako, salamoiko vai tuleeko lunta tupaan.

Loma on loma ja olen sen tarpeessa !

Nyt ei irtoo muuta, siksipä pari kuvaa:

Kissa, koira ja kaninpoikanen sohvalla. (inhoon tota sohvaa ehkä eniten, mutta koska perheessämme on kolme kissaa, kolme koiraa ja kolme kania plus ainakin 13 tursasta niin...)

Aidanvirkaa toimittava kompostikehikko erottaa Olavin ja pikku-unton toisistaan.

Kummatkin harmaat pikkupuput on nyt uusissa kodeissa. Tässä kuitenkin vielä kotipihalla pikku-unton kans. (pikku-unto jää meille kotiin)

´Kuvat Iidan ottamia.

Kivaa viikonloppua kaikille :)

Hei arvon kansalaiset!

Juhannus on nyt juopoteltu. Ootteko muuten huomanneet, että ennen juhannusta kaikkien huulilla velloo kysymys "mitä teet juhannuksena?"- ja tätä kysymystä esitetään automaatin lailla jokaiselle ihmiselle, eläimelle ja esineelle.

Sitten kun juhannuksena on tehty- kuka mitäkin ja mitä kukakin, niin se kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin muiden unet.

Me juopoteltiin juhannuksena meillä parhaimmillaan 20 hengen ja pahimmillaan 16 hengen voimin. Grillattiin, saunottiin ja ryypättiin. Kukaan ei hukkunut, kuollut, tulehtunut eikä palanut pois, joten hyvä juhannus oli.

Nyt mulla on enää 3 herätystä ennen lomaa ja olen ilonen kuin hevonen! Kolme herätystä. 3! Jee. O/

Eilen yksi pupuvauvoista lähti uuteen kotiin. Tällä viikolla lähtee toinenkin ja kotiin jää isä, äiti ja pikku-unto. Tosi nopeesti meni kanien vauva-aika.

Josta tulikin jotenkin jouhevasti mieleen että sekä mä että mun lapset- me ollaan oikeesti ihan ikäloppuja.

Neljästä kakrustani kaksi keskimmäistä kävi läpi sellaisen ehkä noin puolen vuoden mittaisen uhmaikävaiheen. Kaksi taas ei pahemmin uhmaillut, ja silloin tädit sormi pystyssä varoittelivat, että "no murrosiässä sitten lävähtää". Niin, mikä lävähtää, se ei ole mulle edelleenkään selvinnyt, koska en omista enää edes murrosikäisiä lapsia, koska ikäloppuus.

Tämä parin penskan uhmakausi oli hermojaraastavan kauheaa aikaa, vaikka tiesin sen kuuluvan normaaliin kehityskaareen ja mitä kaikkea. Mutta kun lapsi on just saatu puettua talvivaatteisiin, ja sitten alkoi huutoraivari että jalassa on väärän väriset sukkahousut ja ma HALUUN PUNASET SUKKAHOUSUT NYT HETI niin siinä paljoa kehitysvaihemietteitä mieleen tullut. Päinvastoin monesti uhmakohtauksen jälkeen tuli lähetettyä pieni hiljainen kiitos jonnekin, ettei huudosta lähes kuuroutunut äityli tehnyt mitään kauheaa saadakseen kakaran hiljaiseksi.

Mutta enää ei puhuta uhmaiästä, koska sehän on herranjestas negatiivinen nimi. Uhma! Nyt puhutaan _tahtoiästä_. Voi helvetti sanon minä. 

Meidän kakaroiden hirveä uhmaikä tuli ja meni, mutta tahtoikä niillä on vieläkin. Ne tahtoo nimittäin melkein päivittäin bensaa, rahaa, eyelinereitä, hiusväriä, karkkia, ripsiväriä...

Tahtoikä my ass. Uhmaikäiset penskat on hirveitä, eikä se asia muuksi muutu kutsuttakoot sitä millä nimellä tahansa. Ugh.  

En tiiä mikä tossa nyt oli pointtina mulla. Ei kai mikään. Mut tj 3 aivoilla ei kai voi paljoo vaatiakkaan :D

Heipä moi!

Kyllästyin ja ärsyynnyin eilen ihan hittona eräälle Elma-merkkiselle tädille, elikkäs tolle yhelle mulle. Minä kun olin  edelleen koomainen känttyrä, kuljin hitaasti enkä saanut sitten niin mitään aikaiseksi.

Annoin itselleni napakan potkun persuksille (se näytti varmaan huvittavalta) ja niin se sitten eilen tapahtui.. kello 17.15 koomailu loppui ja aloin hinkuttamaan juhannusjuhliin valmistautuvaa tönöäni juhlakuntoon.

Vaan kuinka sitten kävikään.. ei- en alkanut uusiokoomailemaan vaan jumituin yhteen nettipeliin! Hitto voitteko kuvitella! Minä, wanha ja wakaa täti poksauttelen intopinkeänä jotain hiton nettipalloja, ja siihen jäi rätit ja mopit rannalle ruikuttamaan!

Mutta tänään! Heti kun kiitokaasutan itseni periferiaan, piilotan kaikki kotitalouteni seitsemän tietokonetta. Kyllä ne pallot netissä pysynee ilman mun poksuttelujakin, mutta paska ei himan pinnasta lähde ilman hinkutteluani.

Jos tämä maailma nyt tässä lähipäivinä tuhoutuu, niin olen osasyyllinen. Olen harjoittanut yksityisautoilua välillä koti-sorvaamo-koti. Joka päivä! Mutku.. mutku.. 20 minuuttia kodista sorvaamoon on aikamoinen houkutin näinä metronvaihtelujen ja -hiturointien aikakautena. Ja mulla on ollut kiire koomaamaan, oli suunta mikä hyvänsä.

Oli miten oli, mutta en mä nyt jaksakkaan enää kirjottaa muuta. Moi O/  

Mä en oikein tajuu itteeni. Onko musta nyt sitten tosiaan tullut wanha ja palautumiskyvytön vai mitä hittoa tää nyt on?

Nimittäin en ole vieläkään toipunut viime viikonlopun kokouksen aiheuttamasta rytmitajun muutoksesta! Eihän tää oo todellistakaan enää!

Olen ihan väsynyt kokoajan, tai en edes oikeastaan silleen väsynyt-väsynyt vaan sellanen hidas zombie. Aivot käy hitailla kierroksilla, pitkät on piuhat ja tuntuu ettei vintille oo kaikkia sähköjä vedetty, ei oo kaikki inkkarit kanootissa ja kaikkia muita sananparsilauseita.

Ja vaikka olen väsynyt, niin silti yöllä heräilen ja tämä jos mikä on itselleni poikkeuksellista! Tänä aamuna herätyskellokännykkä herätti mua kaksi tuntia, ennenkuin sitten viimein koin ylösnousemuksen. Viime yönä näin vielä hirveitä unia, jotka vaan jatkui ja jatkui ja jatkui, vaikka olin välillä hereillä. Unessa mm. Olavi putosi puusta korkealta ja Iida vei sen lääkäriin ja sieltä palattua Olavi oli sellanen oranssinahkainen (ei siis karvainen) laiha ja kärsivä kissa :( .

 <-- on sillä karvat!

Kotona en oo jaksanut tehdä sitten yhtään mitään. Enkä paljoa sorvaamossakaan. Enkä missään. Olen ajanut tässä tämän viikon autolla töihin saakka, ja olen taatusti vaaraksi liikenteelle.

Elimistökin reagoi, nenästä tursuaa vieläkin Ouluhalln teho-ilmastoitua ilmaa tai jotain sen seurannaista. Tämän toki halusitte tietää. Muista tursuamisista en sitten viitsi edes mainita.

Ehkäpä tästä kuitenkin selvitään. Pitäisikö sitä viikonloppuna sitten vaan löhötä, vai yrittää normalisoitua ja hinkata hammasharjalla kaakeleiden saumoja? Onks kellään mitään idiksiä tämän asian suhteen?

Kivaa torstaita kaikille:)

No niin- the maailman tärkein kokous on ohi! Aaltoja!

Lähdettiin perjantaina kohti Oulua IC- junalla, joka lähti Helsingistä muutaman minuutin yli 10 aamulla. Junamatka kesti seitsemän tuntia, ja se meni yllättävän nopeasti. Tämä on tietenkin mahtavan työkaverini, joka on kaverini muutenkin, ansiota. Naurettiin niin että maha ryskäsi.

Junakin ryskäsi syystä, että se oli melko täynnä uimarijunnuja, jotka olivat matkalla junnu-uintikisoihin Ouluun.

Tehtiin me toki muutakin kun naurettiin. Mm. sellainen havainto, että Parkanossa ei ole mitään! Ei sitten niin yhtään mitään. Asemarakennus vain ja sen vieressä parkkipaikka, jossa oli vain harmaita autoja. Jos Parkanon nimi joskus englannistetaan, sen tulisi ehdottomasti kuulua "the place of grey cars".

Junasta suoraan laukkasimme kokouspaikkaan Ouluhalliin. Mihinkään hotelliin siinä välissä viititty lähteä...

Jouduttiin heti hommiin, ja puoli yhdeltä yöllä päästiin lähtemään hotelliin. Nautimme pari huokeaa olutta hotellin baarissa, vain 6.50 tuoppi. Kääk.

Aamulla oltiin puoli kasilta taas takaisin kokouspaikalla. Hommia painettiin puoli viiteen saakka aamulla, eli tuli tehtyä 21 - tuntinen työpäivä. Oli jännittävää, kun aiemmin ihmisiä täynnään ollut halli hiljeni ja valot sammuivat ja paikallinen vaksikin lähti kotiinsa, ja hallissa oli vain minä ja kaverini. Nauruenergialla kuitenkin jaksettiin. Voinette kuvitella, kun kaksi ihmistä, joilta nyt normaaleissakin olosuhteissa pääsee nauru vähän väliä on melko hysteerisessä tilassa.. naurua riitti.

Parin tunnin yöunien jälkeen oltiin taas takaisin kokouspaikalla. Ei edes väsyttänyt, jota monet ihmettelivät, ehkä myös itsekin vähän.

Painettiin duunia aina siihen saakka kun piti laukata Helsingin junaan, josta meinasimme myöhästyä.

Pendolinomatka kestikin sitten vain kuusi tuntia, ja se tuntui lyhkäsemmältä kuin nykymetroilu periferiasta keskustaan. Ehkä sen takia että Oulu-Tampere väli tuli aika tarkkaan vedettyä sikeitä.

Mut haettiin Pasilan asemalta (kiitos hakija!) ja kotona olin sitten siinä puolen yön jälkeen. Olin niin kierroksilla että pari tuntia tuli kaahoiltua ja ihasteltua kotia, ennenkuin menin nukkumaan.

Eilinen vapaapäivä meni sitten ihme koomassa. Olin living death, mutta nyt oon taas ihan normaali.

Kotona oli mennyt viikonloppu ihan hyvin, vaikkei siellä ollut sen enempää Elma-setää kuin minuakaan. Ihanaa kun on isot lapset! Harvoinhan mä missään olen, mutta silloin kun tälläisiä tulee, niin ei lastenhoitoa tarvitse järjestellä mitenkään.

Nyt olen töissä ja mulla on enää 12 herätystä ennen lomaa. Siis työaamuherätystä! Jee! O/

Ei mulla nyt muuta, olen ollut tässä oikeastaan koko kevään enemmän vähemmän tuon kokouksen syövereissä.. Nyt se on ohi ja on uusien syövereiden aika.

Kivaa viikkoa kaikille :)

Alla Läski-Aino ja Unto-isukki. Kuva Iidan. (voi tuo olla L-Ainon siskokin, en erota..)

En ole pystynyt kykenemään kirjoittamaan pariin päivään.

Kaikki lähti siitä, kun olin tekemässä ruokaa kotona. Sekin on tietenkin jo pienimuotoinen ihme, että juuri minä olin tekemässä ja nimenomaan ruokaa, koska se on meillä Elma-sedän hommia. Mutta kun Barcelonasta käsin on vähän vaikeaa etäkokata, niin siinä minä olin.

Joku naisenvaistoni kertoi minulle siinä hellan ääressä seisoessani, että jokin on nyt vinossa, jokin ei täsmää.. En osannut sen kummemmin määritellä että mikä oli vinossa- se olisi voinut olla yhtähyvin päälle jäänyt silitysrauta, katossa vaaniva jättihämähäkki tai vetämättä jäänyt vessanpönttö. Tai ihan mitä tahansa noiden asioiden väliltä.

Äkkiä katseeni porautui lattianrajaan, jossa pyöri yksinäinen Crocksi. Säpsähdin ja riemastuin samanaikaisesti, ja se on aika kokonaisvaltainen tunne. Säpsähdin koska on se vaan edelleenkin niin ruma kapistus ja riemastuin, kun hokasin ettei E-S ole lähtenyt Eurooppaan itseään nolaamaan muovisiivilät jalassa. Riemastuin toki myös siksi, ettei mitään paloauton kokoista hämähäkkiäkään siis missään ollut.

Jatkoin kokkailua ja tapojeni mukaisesti hoilasin varmaan taas jotain maa on niin kaunista tai joulupukki matkaan jo käytä, tai jotain muuta yhtä huonosti ajankohtaan soveltuvaa biisiä.

Lauluni loppui kuin seinään. Syystä että esikoiseni porhalsi keittiöön ja lausui sanat:

Äiti, missä mun toinen Crocksi on kun toinen on tässä?

Pökr.

Loppukevennyksenä koira ja koiran vauva, mini-unto. Kuva Iidan.  

Apua! Help!

Haluan vetää perseet olalle ja arses on shoulders, tulematta kuitenkaan känniin (lue: tulematta tappajaraivohulluksi) .

Onko vinkkejä, miten tämä onnistuu, ja onko tämä teknisesti edes mahdollista? Tai fyysisesti tai sympaattishermostollisesti?

Nimittäin MENEN HULLUSTA täällä sorvaamossa. Se yks vitun kokous.. Itseni kanssa vielä pärjäisin, mutta noi muut.

Repesin tänään kaksi kertaa ääneen ratikassa. Aamulla ja selvinpäin. Eikö tämä ole jo merkki jostain..

1. repeäminen: latinomies, vaimo ja kaksi lasta. Mies ja lapsi rattaineen jää seisontasyvennykseen ja vaimo ja toinen lapsi menee istumaan. Mies sanoo kovaan ääneen vaimolleen kaksi sanaa (espanjaksi?) ja ne sanat ovat KORLO PERLO. Repesin. KORLOPERLO. Mikään ei kuulosta yhtä daijulta keskellä aamuäreää ratikkaa kuin KORLOPERLO.

2. repeäminen: pikkupoika ja mies kävelee Snellmanninkatua, näin heidät ratikan ikkunasta. On ihan tyyntä ja kesäistä. Yhtäkkiä pojan päästä lentää lippis. Plops vaan. Ilman mitään tuulenvirettä tai piilokameravirityksiä (tai mistä mä sen tiiän). Hattu lensi Suomen Pankin pusikkoon. Meinasin kuolla nauruun.

Oho, tuli kiire. Palaan eilisiin kommentteihin ja muihin tärkeisiin asioihin myöhemmin .

MOI O/