MOI

Meillä tuli tän Vuodatuksen Veijon kans ero.

Mä asun nykyisin täällä:

http://painihousut.blogspot.com/

Nähdään siis siellä- tervetuloo! :)



 

Haluan näin juhannuksen aatonaatonaattona kertoa teille juhannustarinan vuodelta Elman teinivuosi.

Oli tapahtunut kauhea tragedia ja teiniminä olin suunnattomassa kriisissä ja draamakuningattaruuden ylimmällä tasolla. Tämä syystä, että paras kaverini, luokkakaverini ja naapurini - ja nämä kaikki ominaisuudet kuuluivat siis yhdelle ihmiselle, Melmalle,- muutti silloisen mitta-asteikon mukaan "jumalan selän taakse, huitsinnevadaan ja hevonvit**un", eli tosi kauas Tampereen lähelle!

No, silloin junat vielä kulkivatkin ja minähän matkailin tuonne maailman ääriin jokaisessa sopivassa raossa, välissä ja myöskin lomilla. Niin silloinkin, mihin tämä tarina sijoittuu.

Elettiin siis teini-ikää, ja landelle muuttanut kaverini oli saanut uudelta kotipaikaltaan jo uusia kavereita, joihin minäkin sitten tutustuin. Istuttiin kunnantalon rappusilla ja poltettiin poskareita tupakista ja oltiin koviksia.

Tuli juhannus, ja kaverit olivat vuokranneet mökin saaresta, jonne oli kunnan uimarannalta lyhyehkö soutumatka. Jollain vilungilla ja kiven ja kannon kautta vannomisilla saimme Melman aika tiukkis-äidiltä luvan liittyä tähän mökkijuhannusporukkaan, kunhan vain olisimme tasan klo 12, eli 0.00 takaisin kotona. Luvattiin olla.

Mökillä tietenkin piti saavuttaa nopeasti teinikänni. Siinä jossain nousuhumalan ja laskuhumalan välisessä tilassa minä ilahdutin paikallisia landepaukkuja (heh heh) mm. puhumalla stadin slangia. Jota en totuudennimissä mitenkään sen kummemmin edes osannut, mutta esim. sanapari "dörtsi boseen" kuului sen jälkeen jokaisen mökilläolijan sanavarastoon, ja eräskin tosi teinikännissä ollut hoki koko illan olevansa ihan dörtsit bosessa. No, ollaanhan sitä pelti kiinnikin ko. tilassa, eli ei tuo nyt niin kauas nakannut...

Olimme kaikessa raggariudessamme myös kuuliaisia teinejä, ja aloimme tekemään kotiinlähtöä puolta tuntia ennen puoltayötä, jotta olisimme sovittuna puolenyön hetkenä takaisin kotona.

Otimme saaren ainoan veneen ja lupasimme palauttaa sen juhannuspäivänä mahdollisimman aikaisin.

Nyt aikuisena ja itsekin teinien äitinä kauhistuttaa tosissaan tämä. Joukko kännisiä teinejä saaressa ilman kulkuvälinettä ja puhelinta. Kännyköitä ei silloin tosiaankaan oltu keksitty eikä mökissä ollut lankapuhelinta..

Lähdimme siis soutamaan kohti kunnan uimarantaa, jossa meitä odotti fillari, jolla sitten oltais kiidetty kahteen teiniin kotiin.

Pääsi vain sattumaan niin, että suuntavaistomme petti, ja lähdimme soutamaan juuri vastakkaiseen suuntaan, kuin missä se kunnan uimaranta oli. Soudimme ja soudimme. Soutamasta päästyämme soudimme. Järisyttävä hetki koettiin jossain vaiheessa, kun järven päälle ilmaantui sumua ja sumusta alkoi kuulumaan narisevien airojen ääntä. En muista kiljuimmeko teinikauhusta, mutta ei sieltä mikään viikatemies onneksi tullut esiin, vaan joku ihan ystävällinen kalastajaukkeli. Hän sitten neuvoi meille reitin sinne kunnan uimarannalle. Siinä vaiheessa olimme ihan helvetin kaukana kohteesta.

Päästyämme vihdoin kotiin, kello oli kuusi aamulla. Äiti-ihminen oli tietenkin hereillä, hermona, raivona, helpottunut, vihainen, iloinen ja vähän kaikkea kun tulimme kotiin. Tästä kevyestä kuuden tunnin kotiintuloajan myöhästymisestä saimme rankaisuksi kotiarestia seuraavaksi päiväksi. Ei auttanut yhtään selitykset, että kaverit on saaressa ilman venettä! Hän ei tainnut uskoa, että kaverit ois niin pösilöitä että antaisivat ainoan menopelinsä meille.

Pääsimme palauttamaan venettä vasta juhannuspäivän jälkeisenä sunnuntaina. Kaverit saaressa olivat.. köh.. iloisia paluustamme. Olivat kuulemma suunnitelleet rakentavansä sängystä veneen jne. Ei heillä muuta ongelmaa tainnut olla kuin esim. elintoiminnoille tärkeän alkoholin loppuminen.

Tälläinen oli siis eräs juhannus kerran minulla. Tänä vuonna se on taas urbaani, niinkuin on ollut jo monena vuonna.

Seuraavaksi kirjoitan ehkä ihan tämän päivän asioista. Toivottavasti se seuraava kerta on ennen joulua. ;) 

Päivää taloihin ja puutarhoihin.

Eilen se sitten tapahtui, yksi lapsistani muutti taas pois kotoa. Olen tätä asiaa nyt pohtinut ja vatkannut puoleen ja toiseen ja kolmanteen. Lopputulema: on luonnollista että lapset muuttavat pois kotoa ja itsenäistyvät. Tietenkin minulla on kaihoisaa ja välillä tuppaa vähän tippaa linssiin, mutta ei kai ketään kakrua saa "pakottaa" peräkammarin tytöksi tai -pojaksi vaan sen takia, että _mulla tulee ikävä_ ?  

Ja se, että tämä kolmas kotoa muuttaja nyt sattui muuttamaan kahden tunnin päähän kotoa, ei sekään mikään maailmanloppu. Hei haloo, 2 tuntia? Minulla menee pitempi aika edestakaisin työmatkoihin päivittäin, jos kuljen julkisilla. Varsinkin kun tuon noin suhteuttaa, niin eipä ole matka eikä mikään. Ja suokaa nyt anteeksi, tämä on ehkä osittain vain sellaista vakuuttelua itselleni ja saatan kuulostaa daijulta, mutta jostain on vaan niinku revittävä lievennystä vähän kaikkeen.

Muutettiin eilen Elmasedän firman (tai siis sen firman missä E on töissä) kuorma-autolla kera sedän, minun ja muuttajan pikkusiskon. Määränpäässä oli muuttajan kavereita apuna, ja nopeasti saatiin kiva kaksio kondikseen ja tyttärellä on nyt oma kiva pieni koti.

Mutta arvatkaas! Illalla sitten kun tulin kotiin, Elmasetä meni Idolsia purkamaan ja kuopus, joka ei siis ollut muuttoproggiksessa mukana teki lähtöä poikaystävänsä luo. Meinasi tulla paniikki- "olen yksin kotona ensi yön". (siis jos ei vanhuskoiraa ja kolmea kissaa lasketa mukaan, ja niitähän ei tässä kohtaa lasketa). Piti äkkiä mennä suihkuun kuopuksen ollessa vielä kotona, koska ajatus yksin suihkussa olosta, kun kämppä on tyhjä ja ulkona pimeää, tuntui vaan kertakaikkiaan liian heviltä yhdistelmältä äkkiseltään.

Noh, yö meni täysin hyvin. Ehkä mä vielä totun. :) Totun mä. Taatusti totun. Ja enhän mä nyt sentään aina siellä yksin ole. Niin.

Mutta ei minulla nyt oikein ole mitään muuta kerrottavaa teille. Moikka ja hyvää uutta viikkoa!

Alla olevassa kuvassa meidän kissa ja kani pussailee. Kuva Iidan.

Moiks ja vapunaattoa vaan kaikille!

Mahtaako teille koskaan käydä tällä tavalla:

elämä ja asiat soljuvat noin pääpiirteittäin ihan ookoo, paitsi niinä päivinä kun kaikki menee päin pehvaa. Mutta sitten on joku yksi elämän riesa, joka ei vaan suju eikä solju, vaikka tekisi mitä!

Minulla on tälläinen. Ja se on Sortti-asemalle vietäväksi tarkoitettu kerrostalon kokoinen kasa mäsää tietotekniikkaa sun muuta elektroniikkaromua. Minä en sen kummemmin lajittele mitään miesten töitä ja naisten töitä, mutta koska nämä roinat nyt vaan sattuvat painamaan niin helvetisti, että tässä kohtaa näiden ko. roinien roudaaminen on kertakaikkiaan miesten hommia.

Kaksi vuotta sitten kun meillä oli lakkiaisjubileumit, minä jankutin, muistutin, anoin, pyysin, vaadin, kiljuin, HUUSIN, kerjäsin ja halusin että perheessämme välillä laumoittainkin esiintyvät mieskertymät nyt vaan tekisivät mitä miesten kuuluu tehdä. Eivät tehneet ja alistuneena roudasin rämät kamat takaisin varastoomme, samanaikaisesti niitä vihaisesti mulkoillen.

Nyt meillä on tulossa synttärijubileumit, ja nyt tein jo sen verran että roudasin ne saakelin roinat varastosta enemmän ihmisten ilmoille, mutta EI. Ei jumalauta, minut on tuomittu elämään loppuelämäni ilmeisesti rämän tietotekniikkavuoren kanssa ja vaikka asia ei maailmaa kaada ja siellä varastossakin on tilaa, niin periaatteessa tämä asia saa minut täyteen raivontunteita. Saatana!

Ehkä mä selviin tästä, ehkä. No kyllä mä, mutta halusin nyt tämänkin asian tänne purskauttaa.

Tämä päivä on kulunut/kuluu kaikenlaisissa muutto- ja siivoushommissa eikä mistään vapusta oo tietoakaan. Onneksi nyt en ole muutenkaan oikein mikään vappuihminen, niin ei haittaa. Lätkämatsi pauhaa taustalla ja kohta aletaan taas roudaamaan kamoja kuorkkiin. Mutta ei toki mitään Sortti-aseman kamoja ;)

Mukavaa iltaa sit vaan kaikille.

Hei vaan ja moi kans.

No mitä sitä tässä salaamaankaan. Edellisessä postauksessani mainitsemani positiivisen stressin aiheuttaja ja ne tulevat juhlat ovat siis minun omat merkkipäiväni. Täytän sen maagisen villityslukeman, ja se on kuulkaa paljon se. Siis kuin vanha on viiskymppinen ihminen? No just näin vanha! Kauheeta kun olenkin vanha. Mutta! Ei minusta yhtään tunnu siltä, eikä se nyt kaikista näistä voivotuksista huolimatta ole minulle minkäänsortin kriisi.

Joskus vuosi sitten se oli ehkä vähän kriisi, mutta nyt olen oikeastaan vain onnellinen ja silleen en leuhkalla tavalla ylpeä, että olen näinkin wanhaksi elänyt. Kuulostipa pateettiselta. Mutta kun on näitä ikävia sairastapauksia sun muita ollut tässä lähistöllä ja sielläkin ruudun toisella puolella monissa paikoissa niin.. niin!

Minulla oli tänään vapaapäivä töistä. Kuvittelin, että saisin tämän läävän kuosiin, mutta hah. Kohta kyllä vielä jotain teen, mutta täytyihän minun tulla tiedonanto tänne antamaan, kun on ne viranomaiset, juunou. Jos et nou, niin lue edellisestä räpellyksestäni;) 

Tiedättekö kun koko kämppä on niin infernaalisessa kaaoksessa, että tuntuu ihan matemaattisesti ja vaikka hitto filosofisesti mahdottomalta ajatella, että parin viikon, KLUP PARIN VIIKON, päästä täällä pitäisi paikat kiiltää ja sankarin hymyillä... Niin siis että tiesittekö että on aika dorkaa, että tässä kaaoksessa piti vielä koko iso vitriini tyhjentää kaikesta tavarasta ihan vaan sen takia, että sitä sai siirrettyä kolme senttiä! 3 cm! Mutta näin vain oli erään seinän kosmeettisen vamman takia tehdä. Nyt vamma on suunnilleen noin likipitäen vitriinin takana. Kaikkea sitä.

Huomenna roudaamme Elmasedän kuorkkiin, tai no jos tarkkoja ollaan niin ei se hänen ole vaan sen firman missä hän on töissä, ja onneksi on koko päivä aikaa tehdä se. Su-aamulla kuorma sitten lähtee Turkuun, jonne tyttäreni siis muuttaa.

Tosi moni on äimistynyt siitä että Turkuun? Miksi juuri Turkuun? No miksi hitossa ei? Jos on Helsinkiin syntynyt niin ei kai se sitä tarkoita, ettei täältä saa ikinä muuttaa mihinkään? Enkä nyt ala yhtään mitään Turku on Suomen pepunreikäjuttuja kuunteleen. Samanlaisia persläpiä on Suomi ja Eurooppa ja maailma ja maailmankaikkeus täynnä. 

Mutta ei kai auta. Alan nyt imuroimaan!

I'll be back.

Mun piti laittaa tähän yks ihku kuva, mutta kodissani nää turvatoimet on paljon rankemmat kuin töissä. Eli laitan sen ihkun kuvan tänne sit kun olen töissä.

Hei hei!

Tervehdys taas,

olen ollut niin kiireinen bisnesrouva, etten ole nyt muutamaan päivään ehtinyt tänne lainkaan kirjoittamaan.

Lauantaina oli sen mun uudenvuodenhoitoni ristiäiset. Hän sai kaksi kivaa nimeä ja oli kivat ristiäiset. Intimiteettisuojalainkäytännön vuoksi en nyt kerro muuta. Illemmalla sitten juhlimme uutta sukulaista ja hänen uutta nimeään täällä meillä ja huhuh, menin vahingossa känniin!

Maanantaina, eli eilen alkoi sitten työt taas kahden ja puolen viikon loman jälkeen. Kun olen lukenut joittenkin tuttujeni blogeja/facebookpäivityksiä, ja siellä valitellaan vuoroin vähävaraisuutta ja vuoroin työtä/työpaikkaa, niin päätimpä nyt oikein asetella sädekehän päähäni ja olla tekemättä sitä. Nimittäin minua on alkanut ärsyttämään aika tavalla tollaset kaikesta piipittäjät. Pääasia että on jotain tekemistä josta saa vähän korvausta, että voi ostaa vaikka uusia kirjoja, vai mitähäh? 

Eniten mua tämän loman loppumisessa rassaa toi keli. Siis tuo kun kulkeminen missään ja millään on hankalaa kuin helvetissä. Sorvaamon seutu Kaivarissa on ihan hirveää seutua. Jos missään, niin siellä on erittäin iso mahdollisuus saada iso jugendpaakku päähän katolta. Ja toi liukkaus. Joka hemskatin lihas huutaa hoosiannaa kun kävely on mitä on... Eli tätä ette nyt usko kun sanon tämän, mutta sanon kuitenkin. Mielummin pakkanen ja ei liukas kuin ei pakkanen ja liukas. Kiitos.

Mutten tästä lumi/lauhtumiskaaoksesta on tehty ihan hirvittävä spektaakkeli. Oli tosi karmivaa, kun joku vanhus eilen kuoli katolta pudonneen paakun alle, mutta esim. tänään IS uutisoi nettisivullaan että vuonna 1950 syntynyt mies kuoli katolle kesken lumitöiden. Asiaan ei liity rikosta. Miksi tällästä uutisoidaan? En mitenkään vähättele tämänkään tapauksen ikävyyttä, mutta lumityöthän nyt on muutenkin nimitty infarkteja aiheuttavaksi. Eli ei kai nyt sinänsä juuri tämän lumikaaoslauhtumiskaaoksen syytä ollut että tämä mies kuoli? No joo. Rip vaan hällekin, kuka liekään.

Joulupukki toi mulle kaksi kirjaa (olisi se varmaan tuonut enemmänkin, mutta kun en vaan millään keksinyt mitä pyytäisin sitä tuomaan). Pukki toi Kellokosken Prinsessan ja Nenäpäivän.

Prinsessan luin lomalla. En ole leffaa nähnyt, kirja oli hyvä. Kirjahan ei ole romaani, vaan sellainen... dokumentti, jos näin voi sanoa. Nenäpäivän aloitin tänään. Alku vaikuttaa lupaavalta ja sellaiselta että kyllä se palkintonsa ansaitsi.

Ei minulle tässä nyt kyllä muuta ihmeempää ole tapahtunut. Työvuosi pamahti käyntiin täysillä tehoilla, liukkaus vituttaa ja arkeentotuttelu vähän pistää silmää iltaisin luppaamaan, mutta kyllä tästä kohta taas iloksi muuttuu.

Hei ja moi ja viimekertaiseen tukkahomman sen verran, että runsas huonojen latvojen (20 cm?) pätkäisy tuntuu auttavan heti. Terveemmältä vaikuttaa. Kivaa on se.

Harvoin, tuskin koskaan, jos milloinkaan kärsin unettomista/huonosti nukutuista öistä. Joskus niitä kuitenkin osalleni osuu, ja viime yö oli sellainen. Täytyy kyllä sanoa, että en tajua miten jatkuvista uniongelmista kärsivät pysyvät järjissään. Minä en pysyisi. Yksi yö kerran vuoteen nyt on aika iisi nakki, varsinkin kun tämän vuoden uneton yöni osui loma-aikaan.

Mutta nyt, kello ei oo paljon mitään ja kahvi on juotu ja hesari luettu ja internettikin melkein taas koluttu läpi jne. Pinnistelen vielä hetken ennenkuin alan täällä rehaamaan ja kolistelemaan.

Mikään ei saa minussa aikaan yhtä ristiriitaisia tuntemuksia kuin joulun loppuminen ja joulukamojen pois korjaaminen. Samanaikaisesti olen sekä riemuissani, kun koti näyttää paljon isommalta, siistimmältä ja sellaiselta Elmammalta, koska minussa on yhä enenevä krääsäkammo. Kukin tyylillään, mutta tiedättekö kun joillakin on esim. olkkarissa iso kirjahylly, ilman yhtäkään kirjaa! Hylly on perusteellisen täynnä krääsää, valokuvia, "kauniita" posliiniesineitä, matkamuistoja jne. Tuollaiset hyllyköt ovat minulle kauhistus, mutta onneksi mun ei tarvi sellaista perustaa kotiini. Mutta sitten toisaalta olen taas murheissani, kun pakkaan parhaat kaverini varastoon odottamaan ensi joulua. Lohduttauduin sillä, että voinhan minä aina välillä käydä heitä varastossa moikkaamassa.

Joulun poiskorjaaminen on myös ihan hirvittävä urakointijuttu. Kun sehän on siis niin että niitä koristeita laitellaan paikoilleen silleen pikkuhiljaa, ihan jopa kuukaudenkin ajan yhä enenevissä määrin mitä lähemmäksi joulua tullaan. Mutta sitten kun ne kaikki pitäisi korjata noin niinkuin samalla kertaa pois niin ei tu mitään. Siksipä päätin, että ei missään laissa kai ole kiellettyä pitää punaisia verhoja ikkunassa loppiaisen ylikin? Kun ei niissä ole mitään tonttujakaan, ihan vaan yksiväriset punaiset verhot ovat. 

Hiuskoulussa opiskeleva kuopukseni leikkasi hiuksiani. Olkootkin, ettei hän ensimmäisen vuoden opiskelijana ole vielä opiskellut hiustenleikkuuta, niin meillä on kyllä liuta asiaan tarkoitettuja saksia täällä. Tämä klassinen "huonot latvat pois"- leikkaus tehtiin. Eihän siinä muuten mitään, mutta mulla oli huonoja latvoja puoli selkää, joten lyhenipä urakalla nyt sitten. Hiukseni ovat ohentuneet ihan luiruiksi, en tajuu. Viime kesälomalla kun oli se ihana helle, niin pidin kokoajan hiusksiani sellasella "tyylikkäällä" nutturalla, eli ponnari oli aselteltu sellaseksi yhdeksi sotkuseksi myttypalloksi. Välillä pallo auki ja hiustenpesu ja sit taas äkkiä pallo takas päähän, koska mikään ei oo niskassa niin kuuma kun hiukset helteellä.

Sitten helle loppui, avasin pallon ja ihmettelin että missäs mun hiukset on? No nyt tosin kun tosiaan ne huonot latvat, eli huonot puoliselkää on pois, niin ehkä tästä vielä kuontalo tulee.

Ei mull nyt muuta tässä. Laitan tähän loppuun kuvaksi kuvan, jossa Iida oli kipeä ja koirat menivät pitkin seiniä. Toinen ihan kirjaimellisesti...

Voi yök miten puuduttavia nuo päivämäärällä varustetut otsikot sittenkin ovat.. Mutta koska tänään on esikoisvauvani synttäripäivä, niin sen kunniaksi vielä menkööt. Aika usein sitä on näköjään esikoisen syntymäaikaakin joutunut eripaikkoihin väsäämään, koska väkisinkin meinas tulla tohon otsikkoon että 4.1.87. Kjeh.

Päätin tänään olla ahkera inehmo, jotta eilisen tunnelmat laimenisivat ja pakenisivat pois. No olen sekä ollut ahkerahko ja en ole ollut. Nimittäin, tuli uus ongelma ja tämäkin on taas sarjassamme tosi ongelma!

Heivasin joulukuusen pihalle, ja voin vannoa että tossa yksilössä oli terävimmät neulaset ikinä. Ei ollut kerta eikä kaksi kun olin ihan varma että nyt on lasia jalkapohjassa... mut ei, neulanenhan se vaan. Jätin vielä muut joulukamat paikalleen, koska loppiainenhan on vasta ylihuomenna.

Sitten päätettiinkin pitää lauantaina pienet juhlat täällä meillä. Silloin on loppiainen jo ollut, ja nyt olen taas jossain alkupisteessä a mun siivousprojektin kanssa, kun nythän sitä pitäisi sitten samoilla tulilla vaihtaa verhot ja SILITTÄÄ ne ja hitto se on niin ärsyttävää hommaa että YÖK.

Eli jos nyt oikein tosi hyvin suunnittelen kaiken ja huomenna toteutan, niin eikö se oo ihan ookoo? Onhan?

Minähän en tehnyt taaskaan yhtään uudenvuoden lupausta. Mutta tein uudenvuoden päätöksen, ja se on että tyhjennän jostain päin taloa joka päivä yhden muovikassilisen skeidaa roskikseen. Ja en nyt siis tarkoita mitään perusskeidaa, jota tulee päivittäin ja joka kuuluu kalustoon, vaan sellaista ylimääräistä roinaa jota ihmisen nurkat on täynnä.

Tässä yhdistyy samalla toinen asia, eli se että hukun inhoamiini muovikasseihin! Pääsen yhdessä päivässä eroon kätevästi! Tai tiiä nyt sitten kätevyydestä, mutta pääsen kuitenkin. Meillähän Elma-setä hoitaa tämän talouden kauppa-asiat, ja koska on niin luksusta että hän käy kaupassa, miettii mitä syödään, tekee ruuan jne. niin en jaksa hänelle nipottaa tarjolla olevista erinäisistä kangaskassi tai kestomuovikassi... onkohan ne tuonnimisiä... olemassaolosta.

Koska minulla ei oo mitään tämän suurempia ongelmia tällä kertaa, niin lopetan täältä tähän.

Alla olevassa kuvassa on näkymää meidän viimesyksyisistä pihajuhlista. Valot by mun esikoisvauva. Kuvakin pöllitty häneltä.

Hoi, auttakee.

Minulla on kaksi ongelmaa, joista toinen on varsin erikoislaatuinen. Ja se on tämä: en oikein osaa olla joululomalla mitenkään. Nyt kun nämä jubileumosuudet on ohitse, eli joulu ja uusivuosi, niin minä en vaan oikein osaa olla... Koko ajan mielen päällä siintää että nyt voisi tehdä tätä ja tuota, ja sitten ne nämät ja nuo pyörii mielessä vaan enkä mitään saa tehtyä, mutta en myöskään kykene rentoutumaan. En esim. ryömi sohvalle kirjan kanssa, eihän se nyt käy kun voisi tehdä kaikkea hyödyllistä, ja lopptulos on sitten se että kuljeskelen levottomana ympäri enkä tee mitään hyödyllistä enkä edes hyödytöntä.

Tää on oikeasti aika inhaa, eikä ees mikään uutuustilanne. Samanlaista tämä on ollut monena vuonna. Sitten viimeisenä lomapäivänä harmistelen, että miksen oi miksen heittäytynyt kunnon lomalaiseksi ja jättänyt partaa ajamatta... eiku.. no kuitenkin.

Jos jollakin teistä on antaa asian suhteen vertaistukea, neuvoja, vinkkejä... ties mitä niin antakaa kuulua. Kiitos.

Toinen ongelma onkin sitten ihan erilainen, eikä edes ongelma ja jos onkin muka olevinaan joku ongelma niin positiivinen ongelma. Sanoinko nyt tarpeeksi monta kertaa sanan ongelma?

Ja se on tämä: virkaiältään vanhimmat lukijani saattanevat muistaa, kuinka pistin meidän olkkarin kalustuksen ja sisustuksen ihan uusiksi Elma-sedältä salaa keväällä 2009, ennen tyttäreni ylioppilasjuhlia.

Olkkari on iso ja sen yleissävytys on vaalea, ja se antaakin hyvät mahdollisuudet tehdä olkkarista aina "tietynvärisen" verhoilla, matoilla, sohvanpäällisillä... jne. Nyt joulun kunniaksi olkkari on tietenkin punainen. Ylppärijuhlissa olkkari oli sellainen limenvihreähköpainotteinen. Sitten jossain välissä se oli sellainen ... mikähän se väri nyt ois... sellainen "Ikean tietty fuksianpunainen", jos nyt mitenkään saatte tästä määritelmästä kiinni.

Kohta kun on loppiainen ja joulukuusi viedään pois ja punaiset asiat saavat varastoitua oottamaan ensi joulua, niin minkävärisen olkkarin laitan? Älkää nyt käsittäkö tätä sillä, että oisin muka joku rikas porho, jolla on varallisuutta parin kk välein pistää kaikki sisustuselementit uusiksi. Kyse ei ole tästä, vaan siitä että niitä elementtejä tarvitsee oikeastaan tosi vähän ja Ikea on tässä kohden niinku niin oivallinen paikka! 

Tämän ongelman kysyminen teiltä on tietenkin siinä mielessä täysin daijua, koska ettehän te ole meillä käyneet (paitsi muutama teistä), mutta jos jollakin on nyt joku käsittämättömän hieno visuaalinen elämys menossa, jonka haluaa jakaa minunkin kanssa ja antaa suorastaan pöllittäväksi, niin antakaa kuulua tästäkin. Kiitos, ihanaa!

Tälläisiä vakavia ongelmia tällä kertaa.

Kuvassa sisko ja sen sisko, eli lapinkoirat Risku ja Halla, joista Halla on meidän. Kuva Iidan.