Moi taas,

helkkari että mulla menee hermo itseni kanssa. Vaikka minkäs teet...

Useimmat teistä tietänevätkin jo vanhastaan, että ei tuu kesää ilman että joku raajoistani saa ylleen jonkun huikaisevan värisen lasikuitukääreen. Niin ei nytkään.

Ja taas kerran kärsin vammasta, joka on syntynyt "ilman suurenergistä vammantuottamusta" tai jotain sinnepäin, vaan ihan itekseni olen vammautunut.

Kaikki alkoi jo, no en nyt musita mutta ehkä vuosi-pari sitten. Nilkkani turposi ja siinä epäiltiin veritulppaa, mutta sitä siinä ei onneksi ollut. Todettiin että löysät nivelsiteet ovat, ja oo ny varovainen ja koita elää sen kanssa ja moro.

No elänyt olen ja koittanut elää ja varonut olen sen mitä olen muistanut. Viime viikonloppuna jalka oli tapansa mukaan turvoksissa, mutta nyt bonuksena oli kosketusarkuus, värimuutokset ja sellainen pinkeänkiiltävä turvotus. Hirveän näköinen ja ennenkaikkea hirveän tuntuma, peittokin jalan päällä sattui.

Lääkärissä kuvattiin, ultrattiin, otettiin punkkikoe (ettei oo kyse punkinpuremasta siis) jne.

Lopputulos: jalassani on ollut ilmeisesti jo tuosta veritulppaepäilystä saakka rasitusmurtuma, joka ei ole parantunut. Epäparantunut murtuma on kalvanut luukalvoon tulehduksen, ja ilmeisesti siitä tämä em. väri- ja muodonmuutos johtui.

Jalka paketoitiin kolmen ihmisen voimin puolestavälistä jalkapöytää polven alapuolella saakka. Ilmeisesti kuitenkin olin sen kosketusarkuuteni vuoksi niin hankala tapaus, että kipsimiehille tapahtui kai joku moka tai en minä tiiä, mutta parin päivän jälkeen jalka alkoi puutumaan ja tuli vielä kipeemmäksi. Varpaat olivat kuitenkin lämpimät ja normaalin väriset.. Menin kuitenkin takasin lääkäriin.

Saakeli, tässä oli käynyt niin, että jalkani joutui kääreisiin hieman väärässä asennossa. Jalkaterä oli ihan hieman sellaisessa "varpaillaseisonta-asennossa" ja liikkumattomaksi juntattuna eräänlainen jännitystila aiheutti krampin  tämän puutumis- ja kipuliaisuustilan.

Harmillista, koska nyt jalka oli paitsi vielä noissa alkuperäisissä vaivoissa, myös loppuperäisissä uusissa vaivoissa, ja niinpä jalkaan ängettiin myös joku .. lasta? tai ainakin varpaani lepäävät nyt jonkun systeemin päällä ja pehmusteet vaarallisia verkkareita, saati sitten peittoa varten, ovat massiivisesti nyt varpaista polveen. Ja sitten se lasikuitu.

Sääri ja nilkka ovat aivan saatanallisen kipeät heti kun särkylääkkeen vaikutus lakkaa. Nukkuminen on ollut vähän sitä sun tätä. En voi käyttää kuin verkkareita, ja niidenkin pitää olla tarpeeksi isot että ne mahtuvat tämän kaivospölkyn päälle.

Haluan julkituoda tähän nyt hoitotestamentin: jos joskus saan jonkun kovemman luokan murtuman jalkaani, niin vaivuttakaa minut sen paranemisen ajaksi vaikka koomaan. Tässä on vain pieni rasitusmurtuma ja silti teen aina välillä pienimuotoista kuoloa.

Hyvää juhannusta kaikille! Minä en mene saunaan, enkä uimaan, joten huhut mahdollisesta hukkumiskuolostani ovat sitten vain huhuja :)

Moi taas.

Hei, pyydän sen verran apuanne, että jos suinkin hokaatte minun suunnittelevan jotain äiti-teresamaista kivuutta ja lähimmäishyvyyttä, niin muistuttakaa miten viimeks kävi.

Kerron toki teille sen miten viimeks kävi.  Meidän Iidalla on sellainen yks lapsuudesta saakka ollut kaveri, joka asui äitinsä kanssa kahden. Sitten kävi sellainen ikävä tapaus, että äiti ei yksi aamu herännytkään yöunilta, ja niillä samoilla unilla se on vieläkin, nyt tosin peittonaan on pari metriä isänmaata.

Eli äiti lakkasi elämästä joidenkin keuhko- ja sydänvaivojen seurauksena.

Nyt menneenä viikonloppuna oli sitten äitin tuhkauurnan hautaus pohjanmaalle. Ongelmana oli vain se, että tän tytön koira oli vailla hoitajaa/hoitopaikkaa.

Meidän Iida ois ollut tietty hoiturina, mutta kun hän on sen toisen mahdollisen hoiturin kanssa mökillä. Hoiturineidot ovat siellä yhteensä kuuden koiran ja yhden kissan kanssa (meiltä mukana siis kaikki koirat ja yks kissa- kaverillaan on myös kolme koiraa).

Meillä on kotona siis aavemaisen rauhallista ja niinpä päätin olla kaverin kiva pelastaja-äiti ja tarjouduin ottamaan tämän yhden koiran hoitooni viikonlopuksi. Siinähän se yks menisi ihan sivussa kun muuten on niin eläimetöntä menoa meillä just nyt.

Ja siinä mie sen emävirheen tein!

Tämä hoitokoira kun oli tän edesmenneen äitin koira, ja hieman hämillään vielä hänen poismenostaan, meidän koti oli koiralle outo eikä se muutenkaan ole kai ikinä ollut hoidossa missään... jne.

Niin tiättekö- tämä koira ulisi, vinkui ja haukahteli koko hemmetin viikonlopun t-a-u-k-o-a-m-a-t-t-a. Ainoat hetket jolloin se oli hetken hiljaa, oli kun telkesin sen Iidan huoneeseen (sain omistajalta tälläsen neuvon) - eli kun sen näköpiirissä ei ollut ketään kelle valittaa, niin se suvaitsi olla hetkittäin hiljaa. Sitten se oppi avaamaan Iidan liukuoven ja sitten taas ulina jatkui. Muutenkin se oli tosi rauhaton, kokoajan liikekannalla ja hermona. HUOH.

Alunperin sen piti olla la-su - välisen yön meillä, mutta se tuotiin jo perjantai-iltana ja oltais haettu ehkä vasta tänään, mutta mä sitten viestin että hermot menee - hakekaa se tänään hemmetti. 3 yötä ulisevan koiran kanssa on vähän eri asia kuin 1 yö ulisevan koiran kanssa nimittäin.

Kun koira sitten eilen haettiin, kuulin varmaan kaksi tuntia sen jälkeenkin vielä korvissani sen ulinaa. Oli rasittavaa. NIIN rasittavaa.

Me oltiin tästä huolimatta tietenkin ihan kivoja ja kilttejä sille koiralle kokoajan. Ei ees korotettu ääntä.

Mutta että tälläinen tapaus, ja muistakaa muistuttaa mua jos vaikka kerron täällä joskus että hoitokoira tulee tms. avuliasta. Avuliaisuus ei kannata, kantsii olla ihan avuton vaan kokoajan;)

Muuta ei sitten olekaan tapahtunut. Äänestämässä kävin ja meidän Aino sai äänestyslippuaan palauttaessa  2 "diplomia". Hän sattui olemaan Vuosaaren peruskoulun (ent. Karavaanin ala-aste) 400. naisäänestäjä ja kokonaisluvultaan 750. äänestäjä. Diplomit oli jostain suttupaperista leikatut laput, joissa luki nämä em. luvut ja onnea. Heh. No mikäs siinä.

Muuten en ko. vaaleista, tai oikeammin niiden tuloksesta sanokaan mitään. Mutta sen kunniaksi laadukas runo:

En tahdo koinia mä Timo Soinia. hoh.

Koinia

Olavi ulkona valjaissa tässä. Ja tuo allaoleva koiravauva on kans mökillä. Se on ihku <3

Mukavaa viikkoa kaikille :)

Täällä taas! Toukokuu humpsahti ohi niin, ettei juuri ehtinyt kissaa sanoa! Sen takia tähän nyt tuli tälläinen spontaani tauko.

Meillä oli viime lauantaina ylioppilasjuhlat, kun tyttäreni Aino sai lätsän päähänsä ja yleisarvosanaltaan M:n paperit käteensä (ja korkkarit jalkaansa ja mekon päällensä ja tissi..äh)

No tunnettehan te jo minut! Siivosin koko talon joka paikan ja kolon ja kaakelinsauman ja laatikoiden veto-urat, vaikka tiesinkin ettei kukaan juhlavieraista, eikä edes juhlakalu sen seitsemännentoista skumppalasin jälkeen vietä juhlia em. paikoissa. Mutta kun aletaan siivoamaan, siivotaan kunnolla eikä lintsata! Sitäpaitsi! Perustelut! Kevätaurinko on niin armottoman paljastava, että jos olisin pessyt kaakelit mutta en kaakelinsaumoja, olisi kaakelinsaumojen pesemättömyys suorastaan huutanut kaikille: katsokaa, meitä ei ole hinkutettu!

Ja mitä jos joku vieraista olisi vaikka päättänyt jemmata jemmapullon jääkaapin ja yläkaapin väliseen rakoseen? Jos en olisi hinkannut sitä, niin vieraspolo olisi pölyyntynyt ja saanut samantien ehkä akuutin astman tai keuhkopöhön, ja oisko sit ollut kivaa kellään?

Juhlat oli kivat, vieraita oli n. 70, skumppaa meni ja skumppaa tuli, samoin kuin tietenkin ylioppineelle lahjoja ja kukkia. Ilma oli suosiollinen, suorastaan ihana!  Bileet jatkuivat aina aamutunneille saakka ja edelleenkin kivaa oli.

Kuopukseni päätti samaisena päivänä peruskoulun, eli pääsi ysiltä. Hän on pyrkinyt eri kouluihin ja yhden koulun soveltuvuuskokeissa ollutkin jo. Jos ei mikään tärppää, niin sitten eessä on vielä yksi vuosi peruskoulun penkkiä, eli 10-luokka.

Paitsi että olen toukokuussa siis siivonnut talon läpikotaisin, kohdalleni osui kyllä kans melkein kaikki elämänkulun eri vaiheet tavalla tai toisella.

- kuolemantapaus. ei omani, olen ihan liian elossa ollakseni kuollut - mutta hyvien kavereitteni isä kuoli. Kaksi kaveria, yksi isä. Nokkelampi osannee päättää mikä on kavereitteni sukulaisuussuhde keskenään ;)

- vauva-uutinen, ei omani- olen ihan liian wanha poikimaan

- hääkutsu, ei omani- olen aivan liian wanha naimaan

- 50 vee- synttärikutsu, ei omani, olen aivan liian nuori juhlimaan viiskymppisiä

- no nämä ylioppilasjuhlat, ei omani, koska olen aivan liian wanha ollakseni tyttäreni

- ero, ei omani, ja parempi etten sano tästä nyt yhtään sen enempää, koska vois tulla aika rumaa tekstiä..

Aika paljon kaikenlaista yhdelle kuukaudelle, vai mitä?

Nää kaikki kivat jutut, siis häät, viiskymppiset ja vauva ovat vasta tulossa, eli kivaa kun on kivoja juttuja tiedossa.

Olin helatorstaista saakka lomalla, siivouslomalla, eli sanotaanko nyt näin, että loma on aika liioiteltu ilmaisu asiasta, mutta en siis ollut töissä. Nyt olen töissä taas ja motivaatio on jossain tuol-----> Tän kuun lopussa alkaa sitten kesäloma. Ahhh.

Emmä osaa mitään kirjottaa näin pitkän tauon jälkeen.

Laitan tähän loppuun muutaman kuvan.

 Aino ja lahjapyörä. Ja taustalla tyylikäs halkopino.

Alla olevat tarjoilut eivät ole meiltä. Mutta lainasin kuvaa eräistä toisista juhlista, koska sama taituri joka on näiden kuvan kakkujen taustalla, teki meidänkin kakut. Kaksi tuollaista isoa lihavoileipäkakkua ja kaksi isoa kalakakkua ja yks pienempi vegekakku ja iso mansikkatäytekakku. Ja kaikki meni :D

Koulunsapäättäneet siskokset kuin liskokset ;)

Noni, lupaan palata asiaan taas pikaisesti :)

Helou,

Minun piti kirjoittaa siitä, miten typerää on se, jos nykypenska valittaa tekemisen puutetta, niin me wanhat nelikymppiset alamme ääni väristen kertomaan kuinka "ei meidän nuoruudessamme ollut nettiä, eikä pleikkareita eikä guitarheroja eikä telkkaristakaan näkynyt kuin kuivakanavia eikä radiostakaan tullut kuin nuorten sävis ja tapaniripatti, eikä...."

Se että meillä "ei ollut mitään" ja nykykakruilla "on vaikka mitä..." niin eihän se nyt jumalauta näiden nykypenskojen vika ole. Toisaalta- oisin varmaan rikas täti, jos esim. just mun lapsi ois tylsyyksissään keksinyt internetin.. jepjep.

Piti myös kirjoittamani siitä, kuinka vappu ei herätä minussa minkäänsortin tunteita puoleen ja aika vähän siihen toiseenkaan. Hyvä puoli vapussa on yksi ylimääräinen vapaapäivä.

Sen sijaan voisin kirjoittaa kilometrin siitä, kuinka ihanaa on kun aurinko paistaa, vaikkei ikkunoista läpi näy! Ei se haittaa! Kevät! Ihanaa!

Voisin myös kirjoittaa siitä, että tasan kuukauden kuluttua meillä on kotona isot juhlat ja olen valmistautunut niihin liian minimaalisesti. Kuukausi on lyhyt aika. On! Noh, eilen sentään hankin 60 skumppalasia. Onhan sekin jo jotain.. kai.

Hyvää kevättä kaikille ! :)

Moi taas!

Anteeksi, minun on vain pakko vieläkin kirjoittaa kalu-asioista.

Perjantaina kokosin kaksi settiä pihakalusteita takapihallemme. Nekin ovat Ikeasta, ja keksin aivan jumalattoman toimivan idean, miten sain ne koottua yhdellä ja ainoalla kerralla toimiviksi, tukeviksi ja ei-vaappuviksi kaluiksi.

Ensin nimittäin vaikutti siltä, että ei jumalauta, näihin ei voi kukaan yli 20-kiloinen istua, näähän hajoo alta... Lätkäkiekkoilun kisoja alakerrassa katsovat tursaat kävivät tupakoidessaan irvailemassa ähellyksilleni, mutta ruuvasivat kuusiokolo-avaimella joka käänteessä ruuveja tiukemmalle jne, eli kiitos vaan.

Mitä pidemmälle kokoaminen sujui, sitä epävaappuvammiksi kalusteet kävivät, koska lipitin siideriä samalla kun kokosin. Talkoosiiderit nähkääs.

Eli lopputulema: mitä enemmän itse vaapuin, sitä tukevampia kaluista tuli. Eli jonkun pitää aina vaappua- joko kalun tai kokoajan, ja tietenkin tässä tapauksessa, niinkuin kyllä melkein kaikissa muissakin tapauksissa just sen kokoajan.

Nyt on jykevät kalusteet ja niiden kokoajakin ihan vakaassa tilassa taas. Että oli neronleimaus!

Ihanaa kun on kevät! Ihanaa, niin ihanaa. Auringosta saa energiaa ja tuntuu että nyt taas jaksaa vaik mitä.

Jaksakaa tekin! Hyvää viikkoa kaikille :)

Hei kaikille!

Minulla on helpottavia ja sen lisäksi huojentavia uutisia varmaan melkein kaikille teistä.

Sehän on ihan jo vanha selviö, että pesukone syö sukkia. Vanha selviö on myös se, että vaatteet kutistuvat mystisesti kaapeissaan. Vaikka tähän viimeksimainittuun vaatemysteeriin olisi niin ihanaa uskoa ja suorastaan kietoutua ajatukseen kaapissa itsekseen kutistuvista vaatteista, niin valitettavasti totuus tästäkin tarusta on paljastunut peiliin katsomalla..

Mutta kuulkaa! Minulla on tieteellinen todiste siitä, että vaatteet todellakin kutistuvat itsestään kaapissa, ja kaikki luulemukset siitä että vaatteet eivät mahdu päälle jostain niinkin tylsästä syystä kuin painonnoususta, on ihan kukkua.

Vai voitteko tälle kertomalleni asialle asettaa yhtään vastaväitettä, etteikö näin olisi?! Ette voi!  Nyt tarina, ja tämä alkaa ihan tosta lähipäivistä, eli hamalta 1950-luvulta! (tätä menoa kerron teille kohta siitä kuinka kirmailin dinosaurusten kanssa...)

50-luvulla olin toki vielä vain tuskainen jomotus isäni palleissa, mutta perheessäni otettiin jo silloin paljon valokuvia.

Meillä on kotona kuvia äidistäni ihanissa 50-luvun mekoissa. Äitini on niissä kuvissa ihan sellainen normaalin kokoinen nainen- ei siis mikään hyttysnainen tai hönkäämällä kumoon kaadettavaa mallia. Ei myöskään lihava, vaan ihan millä tahansa mittapuulla mitattuna- kuten silmillä- ihan sellainen vakiokokoinen nainen.

Meillä on kotona myös nämä kuvissa esiintyneet mekot. Joissa siis äitini on tämän edellä mainitun kokoinen. Ja nythän on niin käynyt, että mekot ovat kutistuneet kaapissa! Muistan kun kuopukseni jo vuosia sitten kokeili toista näistä mekoista, ja se oli silloin hänelle  sopiva! En edes muista, kuinka pieni kuopus oli vuosia sitten, kun ei se nyt 16-vuotiaanakaan mikään koolla pilattu ole (158cm ja jotain 42 kiloa tms.). Eli ei hätää, jos nyt sesongin vaihtuessa tulee taas harmistus vaatekaapissa kutistuvista vaatteista. Ei sille vaan mitään voi.

Muihin aiheisiin: olette ehkä jo kyllästyneet kaluhehkutukseeni, mutta kerta vielä pojat. Ja tytöt.

Sisustin eilen uuden vitriinini. Se on ihana <3 Voisin mennä vaikka vitriinini kanssa treffeille, ellei se olisi niin vaikeasti liikkeelle lähtevää sorttia.. (ja mistä huomaa että on perjantai ja kevät? no siitä, että nyt mielessäni siintää ympäri kyliä treffeillä säntäilevä vitriini, hoh hoijakkaa) .

Tänään alkaa lätkäkisat. Voihan huuto, mekastus, kisastudio ja kalja. Alla olevassa kuvassa kuitenkin selkänsä Salkkari-Sallalle kääntänyt kissa. (kuva Iidan).

Aurinkoista perjantaipäivää kaikille!

Hei ja myöskin moi!

Olen vieläkin aivan intona uusista kaluistani. Sitähän sanotaan, että materia ei tee onnelliseksi, mutta vaikka en itseäni miksikään pintaliitodesignhömppähihhuliksi koekaan, niin kyllä se vaan joskus tekee. Ja paljon tekeekin!

Uusista kalusteista ei vielä ole kuvia, mutta tässä vanhan, sinisen ja köh niin kauniin sohvan muistoksi yksi kuva. Bonuksena luomusohvatyyny Onni (meidän wanhus) ja luomusohvanjalat Kafka (meidän kyläilevä nuorison edustaja).

 Kuva Iidan ottama.

Klup, huijasin eilen näköjään. Onhan tuota sohvankulmaa tuosta kaluttu!

Kissa, kukka ja jotain tyyppejä taustalla. Kuva Iidan.

Tänään mä sisustan mun vitriinin. Muuten mulla ei ole mitään raportoitavaa. Paitsi että kohta perustan sen ompeluseuran ;)

Hyvää torstaita!

Nyt ovat kuulkaas maailmankirjastot sekaisin! Rakkahin puoliskoni teki  eilen jotain sellaista, mitä en olisi _ikinä_ uskonut tapahtuvan.

Mutta ennenkuin päästän teidät tästä epäilemättä raastavasta jännityksestä, niin hieman historiaa tapahtumille. Tai hieman ja hieman... tämä alkaa jo hamalta 90-luvulta.

Sillon, siis hamalla viime vuosituhannella, hankimme uuden sohvakaluston silloiseen kotiimme. Itse en ollut missään hankinnanvaiheessa mukana, vaan luultavasti tein sillon jotain muuta tärkeää, kuten esim. harjoitin tiskikoneen tyhjentämistä ja puhelimessa puhumista samaan aikaan kun kuopus imi tissiä.

Uusi sohvakalusto oli.. öh.. no hieno.. köh. Sininen! Nahkainen! Massiivinen! Sohva ja kaksi nojatuolia.

Psyykkasin itseni pitämään sohvista. Onhan sininen nahka niin kovin kätevää kun on lapsia ja sittemmin myös koira. Kätevämpää kuin mikä! Ei nyt niin kaunis, mutta kätevä!

En silti voinut asialle mitään, että aina kun kukaan ei nähnyt, irvistelin sohville ja kuiskin niille rumia sanoja. "ootte aika rumat, ootte aika nahkaiset... ootte aika siniset.. jne."

Muutimme nykyiseen asuntoomme vuonna 2000. Sohvat olivat siinä vaiheessa jo sohvien keski-iässä, ja ajattelin että ah- uusi vasta remontoitu koti, tokihan ja tottahimputissa sinne hankitaan uudet sohvat- jos ei nyt ihan heti niin ainakin välittömästi kuitenkin.

Vaan toisin kävi... hankittiin uus koira ja mikä olisikaan kätevämpää kuin omistaa uusi koira ja vanhat sohvat. Siinä on yhtälö, joka toimii. Eli sohvat siis saivat vielä jäädä. Uudessa olkkarissa sohvakalusteen rumilukset senkun rumenivat vain.

Ignoorasin sohvia minkä pystyin, mutta vähän vaikeaahan se oli kun isot siniset nahkamöhkäleet hengailivat muina kalusteina vaikka kuinka yritin syöttää niitä uudelle koiranpennulle.

Noooh, aloin jo tyytymään kohtalooni, varsinkin kun talouteemme tuli kolmaskin koira. Ja sittemmin vielä vuoden välein kolme kissaa. Koitin toki kovasti kouluttaa kissoja pissaamaan sohvat niin ammoniakkipommeiksi, että ainoa osoite olisi kaatopaikka. Koirille jemmailin sohvien uumeniin kaikkia ihania putki- ja rustoluita sillä ajatuksella että samalla jyrsiintyisi pala sohvaakin..

Vaan ei, sitkaassa olivat rumat perkeleet. Niille ei tapahtunut ei sitten niin mitään.

Viime syksynä aloin sitten ihan tosissani puhumaan kotona että uudet sohvat ois aika kivat. Sain suunnilleen pakkomielteen asiasta. Ajattelin että joo, jouluksi uudet sohvat! Joululahjaksi meidän olkkarille, joka on kaikki vuodet saanut kärsiä rumista sohvista.

Jouluna sitten tuntui olevan niin paljon muuta kulunkia, ettei sohviin vaan ollut varaa. Piti ostaa kinkkuja ja lanttulaatikoita ja jouluvaloja jne. , kyllähän te tiedätte. Niin ja tietenkin joululahjoja. Ja vaik mitä, mutta ei sohvia.

Lohduttauduin sillä, että jouluna voi vain kynttilänvalossa tunnelmoida ja kuvitella että siniset möhköfantit ovat jotain ihan muuta.. eihän siihen tarvi kuin vähän.. tai oikeastaan paljon mielikuvitusta.

Joulu meni, kevät tuli ja ylioppilaskirjoitukset ja tajunta siitä, että meillä on keväällä ylioppilasjuhlat. Sitten kun vielä selveni että kirjoitukset olivat menneet hyvin ja ne juhlat tosiaan on, sohvapaniikkini nousi aivan uusiin atmosfääreihin. Kevätaurinko paistoi sinisiin pahan akselin ilmentymiin sellaisella volyymillä, että minulta meinasi verkkokalvot räjähtää.

Ensin lähetin Elma-sedän ja tulevan ylioppilaan jonnekin sohvakauppaan, minkä mainos oli lehdessä ja liikkeessä oli tarjolla sohvia ihan tosi edullisesti. Helvetti, jotta osaisi tulkita sohvamainoksia, pitäisi vissin olla vähintään joku sohvamainostieteen professori, tai jotain.

Kuvan sohva vain 699, mutta sitten New Plaza kankaalla 799, sillä ja sillä kankaalla 899, sillä värillä 999, sillä ominaisuudella 1099, sitäjatätä -jutulla 1199, tälläisen sohvan te nyt vähintään tarvitte 1299, eläinperheen sohva tänään edullisesti 1399, mutta jos teillä on koiriakin niin 1499, juotteko joskus kaljaa kotona-sohva 1599.. Lopputulema: ei uutta sohvaa ja sen lisäksi raivo tyhmiä sohvamainoksia kohtaan ja vielä suurempi raivo vanhoja rumiluksia kohtaan. Helvetin sohva, lähe himputtiin täältä meiän olkkarista- jupinani menivät kuuroille korville, mikäli sohvilla edes korvia on.

Sitten tuli vielä sellainenkin asia tietoon, että kulmasohvan toimitusajat ovat 8-12 viikkoa. Ne eivät ees ehtisi siis lakkiaisiin. Helvetti!

Sohvankaipuuni sai hieman virkistävää vaihtelua kun aloinkin haaveilemaan sellaisesta huippuhienosta (minun mielestä) vitriinistä. Tälle tuli huutava tarve kun vanha vitriininvirkaa toimittanut äitini vanhan kirjahyllyn lasiovinen osa kävi liian pieneksi, koska vanhainkotiin päässyt anoppini antoi meille laatikkotolkulla jotain vanhoja Arabian astiastoja jne.

En oo mikään Arabian astioiden hillitön friikki, mutta jos sellaisia nyt anopilta saa, niin kyllä mä niille haluan järjestää näyttävät esittelyt. Tai ainakin näyttävämmät kuin vaatekomeron lattialla lojuvat pahvilaatikot, jossa nämä kyseiset astiastot nyt ovat.

Menin sitten tuossa yks kerta ostamaan sitä vitriiniä tyttäreni kanssa, ja koska kyseessä on Ikea-kaluste, niin sehän piti sieltä varastosta poimia hyllystä  mukaan jne. Emme saaneet sitä kaksissa naisin nostettua hyllystä pois. Emme myöskään tajunneet, että oishan meitä joku Ikea-setä tullut auttamaan. Lähdimme vitriinittä kotiin. Ja nyt minulla oli sohvainhon lisäksi vanhan vitriinininho. Yhtä inhotusta siis kohta koko elämä..

Menimme toisen kerran Ikeaan tositarkoituksella. Nimittäin vitriininostotositarkoituksella. Tähän väliin mainittakoot nyt se, että kun kerroin Elma-sedälle tästä ihannoimastani vitriinistä, niin se oli sen mielestä liian kallis! Ei oo varaa! Ei rahaa! Ei vitriiniä! Ei osteta!

Uhmakkaana lähdin hankinta-assistenttini (tällä kertaa ei tytär vaan kaveri) kanssa siis vitriiniä ostamaan, eikä siinä vielä kaikki! Päätettiin vuokrata Ikeasta pakettiauto, koska ei se kolmessa erillisessä paketissa oleva kaluste olisi mahtunut meidän autoon.

Kierrettiin huonekalunäyttely, hipelöitiin ja kopeloitiin kaikkea siellä (paitsi ei miehiä eikä myöskään naisia) ja sitten olimme taas siellä varastossa Ikea-setä tukevasti hallussamme. Mutta taas tuli mutka matkaan- kello oli liian paljon autonvuokraukselle. Päästin muutaman kirosanan ja assistenttini koitti lohdutella että "on tää Ikea vaan niin tosi halpa paikka kun ei täältä saa mitään ostettua kotiin niin ei mee kyllä rahaakaan..."

Ajeltiin kotiin ja matkalla jupistiin ja kotona koin ihan hirveää ahdistusta vanhaa sohvakalustoa ja vanhaa vitriiniä kohtaan. Toisaalta pelkäsin myös, että mitä huonekalua alan seuraavaksi inhoamaan.. kalliiksi tulee..

Illalla juttelin vielä hankinta-assistenttini kanssa puhelimessa ja päätettiin mennä perjantaina ajoissa Ikeaan ja hakea vaan se saakelin vitriini Ikea-miesavusteisesti sieltä hyllystä, vuokrata pakettiauto, tuoda vitriini kotiin ja palauttaa auto ja sit ois ainakin uus vitriini mulla.

Mielikuvittelin uuden vitriinin siihen olkkariini kaikkine ihanine astioineen ja valoineen.. ja mielikuvittelin myös sen vanhan sohvakaluston siihen uuden vitriinin viereen ja kuvittelin myös miesten ihme nipoilua kun mikään ei sais maksaa koskaan mitään (paitsi kalja, sitä ei lasketa) ja siitä se ajatus sitten lähti....

Perjantaina menin siis kaverinini kanssa Ikeaan ja miehen nipottelu ja rumat sohvat ja ylioppilasjuhlat ja kaikki mielessäni minä sitten perkele tempaisin ja ostin sekä sen vitriinin että myöskin kulmasohvan ja pihakalusteet ja tilasin niille kotiinkuljetuksen!

Eilen ne sitten tulivat ja koska en ollut puhunut näistä hankinnoista Elmikselle mitään, olin tietenkin ihan jännityskakat housuissa kun en tiennyt että nipottaako se mulle a) paljon vai b) ihavvitusti.

Siinä vaiheessa kun Elma-setä tuli kotiin oli meidän olkkari täynnä uusia sohvia ja vanhoja sohvia ja uusia ja vanhoja vitriinejä ja pahvilaatikoita ja tursaita ja miniöitä  ja kokoajia ja lapsia ja vävyjä jne. Ja yks melkein kakat housuissa vääntelehtivä minä. 

Hän sitten vilkaisi tätä kaikkea edellämainittua ja olin jo harjoitellut lausumaa: "mistä näitä sohvia oikein tulee "?- mutta koska olin niin jännittynyt että minulla meni mainokset sekaisin ja sanoinkin vahingossa että "ostin ku halvalla sain"

Tämän lyhyehkön (köh) alustuksen jälkeen on aika palata tämän postauksen ensimmäiseen lauseeseen. Tai jos tarkkoja ollaan niin toiseen.

Tämä minun puoliskonihan oli suorastaan innoissaan kaikista salahankinnoistan! . Eihän se nyt voinut ihan liitoksistaan pursuten intoilla, ja pitihän hänen jokunen Ikea-haukkumasanakin jopa heittää johonkin väliin, mutta illemmalla kun kaikki oli koottuna paikoillaan, hän jopa KEHUI Ikeaa (aina ennen se on ollut suunnilleen kirosana, koska Ikeaahan pitää haukkua...) ja minun jännityshousuunkakkailu oli ihan turhaa.

Olin hakenut  taustatukea salahankintatoimilleni muutamilta ihanilta naishenkilöiltä. He KAIKKI olivat sitä mieltä, että ei se suutu (siis tämä setämieheni) ja että sehän varmaan kohta omii koko idean uusista kaluista omikseen. Ja kuulkaa- näin tässä taitaa tosiaan käydä.

Mut ei se mitään. Olen päässyt rumista, sinisistä nahkasohvista vihdoin eroon!

Ihanaa keskiviikkoa teillekin <3 

Kirje blogini mahdollisille lukijoille

Hei te mahdolliset lukijani! Vaikka ehkä olette saattaneet toivoa/epäillä/pelätä/luulla/yms. että tämä blogi on kuollut niin eipäs olekaan! Hähää! Myöskään tämän blogin kirjoittaja ei ole kuollut, vaikka saikin kuopukseltaan, lukuja vaille valmiilta lääkäriltä, aika kuolettavan diagnoosin tossa jo jokunen aika sitten.

Kuopus nimittäin kertoi minulle, että ala-asteella joku opettaja oli kuollut tähän samaan vaivaan kuin mikä minulla nyt oli, kun se meni keuhkoihin! Siis ei se opettaja, vaan se sen vaiva.

Noh, onneksi tämä kuopus on vielä tosiaan niitä lukuja vaille valmis- jo valmistuneen lääkärin kun toivoisi ainakin erottavan jännetupin ja veritulpan toisistaan.

Mutta täällä minä nyt taas olen!

Kirje MTV3:lle

Hei MTV3! Haluan kiittää sinua! Ihanaa kun lähetät maanantaisin niinkin paskaa ohjelmaa kuin Ne Salmiset telkkarista! Maanantaina kävi jo kolmatta kertaa niin, että kun olin katsellut ja kuunnellut sen ikiteini-blondibimbo mukahauskan ällöprinsessatyttöaikuisen Krisse Salmisen vanhaa lässyttävää läppää ja veljensä yrmäkkää naamaa noin viisi minuuttia, niin olin umpiunessa! Ihana unilääke! Kiitos!

Kirje keväälle

Oh, sinä taidat nyt olla täällä! Mutta kevät, pyydän ettet ala käyttäytymään pms-oireyhtymäisen miehen tavoin! Autossani on jo kesärenkaat alla, ja kyllähän minä tiedän, hyvä kevät, että sinun tekisi kauheasti kujeilla kustannuksellani ja läväyttää vuosituhannen lumimyräkät ja pakkaset vielä tähän ihan vaan kostoksi. Tiedäthän sinä nämä kostohommat, kevät? Samaan sarjaan kuuluu mm. nämä: ihminen on varustautunut sateenvarjolla, sadetakilla, sadehatulla, sadekaulaliinalla, sadetissiliiveillä, kurahousuilla ja kumisaappailla ja mitä tekee ilmasto? No läväyttääa tietenkin 30 asteen helteen ilman pilvenhattaran tynkääkään ja tuulenvireen virettäkään!

Kirje Ismo tai Ilkka Alangolle (miten teidät muka pitäisi erottaa…)

Oot tehnyt uuden biisin. En nyt koskaan, hyvä Ismo tai Ilkka, ole pitänyt sinua minään musiikin ilmineroutuman multihuipentumana, mutta nyt olet kyllä tehnyt sellaset pohjat että… Luulin että uus biisisi, joka on tosi paska, on XL5- yhtyeen esittämä! Siis omg ja lol. Kyllä sua nyt Ilkka tai Ismo varmaan hävettää! Tee kuule Ipe tai Ile parempia biisejä!

Kirje nimistölautakunnalle

Hei nimistölautakunta! Kyllähän minä tiedän, että kaikenlaisille sairauksillekin pitää keksiä omat yksilölliset nimet. Mutta onko teidän pakko pervoilla kustannuksellani? Tai siis jotain?

No kun siis minulla todettiin tendovaginistis jossa jostain gangliolöydöksiä, niin kai nyt tälläinen tavallinen epälatinisti kailottaa kovaan ääneen turuilla ja toreilla että "mulla on tendovagina jossa on kondylooma". Saakeli, kuka noita termejä erottaa toisistaan? Vähän sama homma ku Ilkka ja Ismo Alangon kanssa siis..

Mut ihan tosi nimistölautakunta. Vähänkö on noloo kun nyt kaikki luulee että mullon jotain _sellaisia_ tauteja.. hmph!

Kirje.. äh en jaksa enää mitään kirjeitä.

Siis tosi vaikeaa taas näin pitkän tauon jälkeen keksiä mitä kertois kun on niin paljon kaikkee tapahtunut, eikä kuitenkaan mitään sellaista mullistavaa :)

Jospa se taas tästä…

Helou!

Mitään asiaa ei nyt tunnu minulla olevan, ei edes siitä tikusta. Siksipä kuvat puhukoot puolestaan. Esim. siitä että mulla on fiksu ja filmaattinen kissa :D

"jätkät hei, kattokaa mä osaan käsitöitä"

"hemmetti kun tää lanka on niin karkaavaista sorttia..."

"hähäh, daiju-olavi ei tajuu mitään.. hähä"

Ehkä fiksuin ilme ikinä...

 "voi haukotus ton kakaran kanssa..."

 "mä olen tän kikkailu- ja käsityökerhon sheriffi"

Kaikki kuvat Iidan. Kaikki Olavit mun.