Moi

Olen täällä taas, koska Kale-raksuni kertoi, että bloggaaminen auttaa v***********kseen. Ilmankos mulla olikin niin seesteistä tossa välillä, kun päivitin monta kertaa päivässä.

Sellaista mä tässä tällä kertaa pohdiskelin, että olenko ainutlaatuisen hulludaiju, vai käykö teille muille koskaan näin kuin minulle nyt on päässyt käymään. Eli:

Kun ei kertakaikkiaan kykene eikä pysty jaksamaan tekemään juuri mitään, niin silloin juuri tekisi ihan älysti mieli "siivota tuokin paskaläjä tuosta, aijai mankeloimpa kaikki lakanat, kiillotampa kaikki kaksi perintöhopeaani, lähdempäs kerrankin lenkille...."

Silloin kun käteni oli paketissa, niin haaveilin kaikesta kahta kättä vaativasta nysväämisestä. Silloin kun jalkani oli paketissa, haaveilin galgarylaisesta hyppysottiisista enemmän kuin mistään muusta...

Ja sitten sitä vakuuttelee itselleen, että _jos_ vain oisin terve, niin taatusti tekisin kaikkia noita em. juttuja, vaikka totuus olisi varmaankin ihan toinen.

Miksi minä aina alan haaveilemaan jostain sellaisesta, mihin en juuri ko. hetkellä ole kykeneväinen, mutta mitkä ovat aina muutoin toteutettavissa ja kädenulottuvilla- kuten nyt joku kämänen siivous.

Hätäpäissäni yritän sitten toteuttaa noita villejä ja eksoottisia haaveitani, ja lopputulos on se, että räkävanat valloittavat lattiat, päätä alkaa särkemään entistä kiivaammin, tuskanhiki velloo pinnassa...

En osaa vaan olla! Vaikken ole mikään stressi-kimppu, niin jotenkin vaan tuntuu että "eihän mulla oo kun ihan hiukan lämpöä, mitä tää nyt meinaa jos nenä vähän on vuoroin tukossa ja vuoroin Nikarakua-simulaattori.."

Joo, hulludaiju mä olen. Tein juuri sen diagnoosin itselleni. Mut ei se mitään, kun sen tietää.

Mahalaukkuni on supistunut! Söin äsken yhden (1) kanan rintaleikkeen ja olen niin ähkyssä että alan kohta hulludaijuuden siivittämänä röhkimäänkin tai jotain kivaa.