Tänään on oikea tahmapäivien tahmapäivä.

Sain tärvättyä aamutoimiin kotona kaksi tuntia, vaikka samat asiat sujuu todistetusti kolmessa vartissa. Tänään oli just tää tällänen "seison suihkussa ja mietin mitä hiivattia tällä saippualla pitäisi tehdä"- meininki .

Piristeeksi kaadoin koirien vesikupin vedestä puolet lattialle, ja laitoin kosteusvoiteen asemasta itseruskettavaa voidetta naamalleni, ja nyt olen hepatiittisen oranssin keltaisen kirjavan laikukas. Naamani on vähän kuin pizza kaikilla täytteillä.

Vakkariratikkalinjallani kulkee päivittäin kehitysvammaisia aikuisia. Luulen, että jossain tuolla Eirassa päin on jonkinlaista päivätoimintaa heille.

Eräällä näistä on tapana kuunnella kännykkänsä soittoäänilitaniaa läpi, aamu toisensa jälkeen. Jotain lemppariääntä kuunnellaan sitten pitkälti ja moneen kertaan. Minulla itselläni on huono toleranssi noihin soittoääniin, mutta vielä huonompi se taitaa olla kanssamatkustajilla.

Jos katseet voisi tappaa jne. Mulkoillaan vihaisesti ja päästellään merkityksellisiä rykäisyjä. Ei se mies niitä tajua.

Tänään, koska minulla on kurkussa raastin, lihaksissa lyijyä ja nenässä meduusa, menin sen kehitysvammaisen viereen istumaan. Päätin, että nyt sanon sille tuosta sen soittoäänihommasta.

Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että kaksi pysäkinväliä mietin, että puhunko sille kuin lapselle, kuin idiootille vai kuin seinille? Onneksi tajusin puhua sille kuitenkin ihan tavallisesti. Meillä oli oikein rattoisa loppumatka ja jäädessäni pois, tämä mies taputti minua päähän ja ilkikurinen hymy kasvoillaan hyvästeli minut puolen sekunnin soittoääninäytteellä.

Tähän soittoäänihommaan hän ihmetteli että mikseiköhän kukaan ole aiemmin sanonut siitä mitään? Nii-in. On niin kovin vaikea näköjään sanoa mitään. Mielummin sitä kärvistelee tuskissaan kuin avaa suunsa. Suun avaaminen kannattaa siis aina, ja aivan eritoten hammaslääkärissä.