Maailma on minua sen verran mukavasti kohdellut, etten koskaan ole voinut sanoa lausetta "sain siitä ikuisen trauman"- totisella naamalla. Tietenkin tuokin sanonta on vähän inflaatiota kärsinyt, ikuisen trauman voi puhekielessä saada vaikka mistä, ja yleensä sen ikuisuuden pituus vaihtelee päivästä pariin.

Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että jonkinsortin trauma, ihan oikea trauma, on minuakin taannoin kohdannut.

Kaikki alkoi huhtikuussa 1986, kun aloin odottamaan esikoistani -suunnilleen samana päivänä kun Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui. Tietenkin minua, nuorta odottavaa äitiä, huolestutti voimalaonnettomuuden mahdolliset saasteet ja niiden levinneisyys.

Siihen aikaan toki käytiin jo raskaudenaikaisissa ultraäänikokeissa, erona nykypäivään oli se, ettei tutkimusta hoitanut lääkäri pukahtanut sanaakaan mahassa lilluvasta sikiöstä. Tulokset lähetettiin äitiysneuvolaan, ja vasta siellä sai sitten kuulla, onko vauvalla kaikki hyvin vaiko eikö ole.

Minun äitiysneuvolatätini oli viimeistä vuottaan töissä ennen eläköitymistään. Vähän sellainen höperöitynyt täti se oli muutenkin, ja varsinkin nyt jälkeenpäin ajateltuna hyvinkin ajattelematon.  Kun hän  kertoi ultraäänen tuloksista, hän kertoi kaiken olevan ihan kunnossa, mutta "eihän näistä tietenkään mitkään aistivammaisuudet esimerkiksi näy, että nyt kun on toi Tsernobylikin, niin voi olla hyvin mahdollista, että odottamasi vauva on kuuro tai sokea".

Nyt vasta kehtaan myöntää, että tuon raskauden aikana, kun olin tietenkin ihan varma että odotan kuuroa tai sokeaa lasta, ehkä kummallakin vaivalla paiskattua, kadotin viittomakielen taitoni kokonaan.

Olin nuori, olin kokematon, olin varmasti aika paljon daijumpi kuin nyt, hormonit heittelivät ja mieliala oli hyvin ailahtelevainen- niinkuin raskaana olevilla saattaa olla.

Voitteko kuvitella, että silloin ajattelin niin, että kerta olin opetetellut viittomakielen, se oli johdatusta siihen, että saan kuuron lapsen. Ja jos en kyseistä kieltä osaa, niin lapsikin on terve. Hullua- myönnetään, mutta tälläisiä kahjoja ajatuskuvioita sitä vaan joskus rakentelee päässään.

Ja niin minä onnistuin kadottamaan sen taidon. Siinä vaiheessa kun lapsi todettiin näkeväksi ja kuulevaksi, en enää hetkeäkään suonut sille ajatukselle, että se oli terve vain sen takia, ettei minulla ollut resursseja vastaanottaa aistivammaista lasta.

Nyt kun tämä viittoma-asia on ollut esillä täälläkin, heräsin tajuamaan että sisso, trauma!  Olenkin aina ihmetellyt, miten joku opittu asia voi niin tyyten kadota muistista. Traumalla on näköjään uskomaton voima. Jos tämä nyt edes traumasta johtuu. Onko kenelläkään tietoa/kokemuksia?