Minähän siis olen neljän lapsen äiti mitä äidimmissä määrin. Minulla ja lapsillani on hyvät välit, voisi siis ehkä sanoa että meillä on hyvä lapsi-äiti-suhde. Omat käninänsä nyt jokaisessa perheessä tietty on- niin meilläkin. Niitä tulee ja menee, mutta mitään ei onneksi ole jäänyt pysyvästi nurkkiin pyörimään.

Olen myös yhden äidin kolmesta lapsesta kuopus. Myös minulla ja äidilläni oli hyvät välit ja hyvä lapsi-äiti-suhde, johon kyllä kieltämättä toi omaa lisäkänää ja kaikenlaista kevätjuhlakuviota se, että äitini oli niin kovin vanha äiti aina. Minä kun olen iltatähti, ja toinen veljistäni oli jo aikuinen kun minä synnyin. Mutta ei siinäkään suhteessa koskaan ollut mitään pysyvää hätää. Nyt äitini on ollut kuolleena viisi vuotta.

Minulla ei siis ole mitään äitiyteen tahi äidin lapsena olemiseen liittyviä traumoja.

Paitsi ehkä se, että minä en oikein pidä äitienpäivästä.

Ilman mitään sen kummempaa kukkahattu-äiteilyä voin sanoa, että meillä on jonkinlainen äitienpäivä joka päivä. Ehkä senkin tähden minä en osaa pitää tätä erillistä merkkipäivää oikein minään muuna kuin paitulikauppiaiden myynninedistämispäivänä.

Lisäksi tämä päivä ahdistaa minua jonkin verran syystä, että minulla on kokoajan sellainen tunne, etten voisi olla oikein oma itseni tänään, koska on tämä tiettyyn statukseeni liittyvä merkkipäivä. Kai minun pitäisi  loikoilla jossain silkkilakanoissa uudenkarhea paituli ylläni ja näyttää kauniilta ja viehkolta lasteni (ja mieheni) silmissä... Tälläistä mielikuvaahan tästä päivästä kovasti koitetaan luoda.

Minä ilmoitin eilen illalla lapsilleni, että heidän ei tarvitse väenvängällä nousta aamulla minulle mitään kahvia keittämään. Niin monet vuodet kärvistelin sängynpohjalla kahvihammas kolottaen, päänsärkyisenä ja janoisena, kun odotin että armas jälkikasvustoni tekee sen, mitä äitienpäivänä kai jokaisen äitiään kunnioittavan lapsen kuuluisi tehdä?

Pah. Jos minulle aamuhetket yksin keittiössä kahvin ja hesarin ääressä on sitä luksusta, niin miksi juuri tänä päivänä se ei saisi sitä olla oikein enimmissä määrin? Miksi minulle tuli melkein rikollinen olo, kun aamulla hipsin hakemaan Hesaria postilaatikosta? Ajatteleeko naapurit nyt, että olen raukka hylkiöäiti, jota perhe ei edes tänä aamuna muista mitenkään?

Minulla oli ihana aamu, ja minut sitten lahjottiin aamukahvipöydässä istuessani. Minä sain ihkun uuden kylpytakin. Ja kukkia ja kortin. Vaikka olin kieltänyt lahjojen oston (paitulin pelossa), mutta kyllähän nuo kieltämättä sitten ilahdutti kovin:)

Passitin väsähtäneen näköiset taivaanlahjani takaisin nukkumaan, ja nyt sitten aattelin alkaa mankeloimaan lakanoita. Vaikka eihän sellaista nyt kenenkään äidin pitäisi juuri tänään tietenkään tehdäkään, herranjestas!

Mutta kun se nyt sattuu olemaan tällä hetkellä homma, minkä koen erittäin terapeuttiseksi, niin sallinette? Äitienpäivän kunniaksi?