Sarjassamme Elma-tädin tosi jänskä elämä on tänään vuorossa jakso: Kahviähkyinen aamupäivä.

Oli sitten ne työpaikkani perinteiset aamukahvit. Paljon ihmisiä, paljon syötävää, paljon syötävän söpöjä vauvoja. Välillä voisi luulla, että minua riivaa vauvakuume-epidemia, mutta eiiiii mua. Tykkään vaan vauvoista, ilman sen kummempia infektiosairauksia.

Tänä vuonna sellainen "Inhimillinen kädenojennus"- tunnustus luovutettiin kriisipsykologi Salli Saarelle. Jos kiinnostaa enemmän, niin siitä voi lukea täältä.

Eilisen itkuntuhnuisen ja semimasentuneen päivän jälkeen menin onnesta huokaillen petiin jo erittäin aikaisin. Luin Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen- teosta ja heräsin jossain vaiheessa yötä klassisesti valot päällä ja kirja naamalla.

Tämä kirja, mitä nyt luen on aika ajatuksia herättävä. Jos laittaisin kukkahatun päähäni, niin voisin lyödä käsiäni yhteen ja huokailla että voi hyväinen aika sentään.. Mutta koska päässäni on vain kasa värjättyjä hiuksia, niin taidan kuitenkin olla sitä mieltä, että varmaan jokaisella äidillä on joskus negatiivisia tunteita vauvaansa kohtaan. Mutta niistähän ei koskaan puhuta. Tai en minä ainakaan ole kuullut koskaan kenenkään sanovan ääneen vaikkapa sellaista, että vauvan karjunta on kamalaa, vauva on kamala kun se karjuu.. Ehei, sillähän on vaan hyvät keuhkot ja vähän kränä olo..

Ihanaa, kun huomenna on vapaapäivä. Jihaa.