Olen erittäin vastaanottavainen arkea kohtaan. Koko tämä toukokuun alku on tuntunut enempivähempi yhdeltä isolta sunnuntailta, paitsi ehkä eilen, jolloin tuntui lauantailta.

Ensin oli helatorstaista alkanut monen sunnuntain putki, sitten olin puolitoistapäivää töissä ja tulin kipeeksi ja sunnuntaifiiliksissä olen raahustanut nämä päivät.

Arki, ah ihana ryhdikäs arki! Sua tervehdän! Siellä sinä, armas arki, odotat  kohta alkavan yöunen jälkeen ja lupaan, etten kaipaa tätä olemisen sietämätöntä ajanhukkaa pätkääkään, vaikka kohtelisit minua näppylähanskoin!

Olen ollut tänä päivänä tähän mennessä hereillä vajaat 11 tuntia ja tämä aika on tuntunut aivan järjettömän pitkältä. Arjet kuluvat nopeammin! Arkena lapset menee kouluun eivätkä rieku ties missä hengaamassa iltakausia! Arkena ei tarvi olla kännykkään läheisriippuvaisessa suhteessa siltä varalta, että ulkona iltakausia hengaavat jälkeläiset saavat kiinni. Olen niille luvannut, että aina, siis ihan aina, kotiin saa ja voi tulla ja soittaa, vaikka joku paha teini olisi niille alkomahoolia väkisin juottanut salaa! Näin ei käsittääkseni ole käynyt, mutta ainakin minun nuoruudessani minut oli salaa juotettu känniin, en minä koskaan itse. Mikseihän äitini tainnut vaan uskoa sitä?

Ja lopuksi ehkä tarpeellinen huomautus. Mä en ole työnarkkis, enkä käsittääkseni ole tullut hulluksi;)