Yritin eilen illalla olla muka kovastikin ahdistunut ja masentunut, väsynyt ja virttynyt ynnä muuta negatiivista.

Eihän se oikein onnistunut, paitsi ehkä virttyneisyys.

Minä tarvin ahdistuksen koittaessa syyllisen. Jonkun ihmisen tai asian, jota voin syyttää huonosta fiiliksestä. Mikä tahansa käy; PMS on tietty sellainen takuuvarma ja kaikenkattava tekosyy kaikkeen, kelejä voi aina syyttää (liian kuuma/kylmä/kostea/kuiva....), miestä, lapsia, elukoita, naapureita, pomoa, kaupantätiä... hyviä syyllisiä nuokin moniin asioihin!

Mutta jos ainoa syyllinen muka-ahdistukseen löytyy vain peiliin katsomalla, niin loppujen lopuksi ei voi kun nauraa. Melkein ahdistuneena hihityskin muuttuu loppujen lopuksi hillittömäksi huutonauruksi ja hassujen laulujen laulamiseksi alastomana.

Minä en voi siis syyttää kuin itseäni siitä, että olen saanut jostain lähes pakkomielteen omaisen pakkomielteen (hyvin sanottu vai mitä?) siitä, että jokaisen kotini kohdan pitää kiiltää juhannukseen mennessä. Siis paino sanalla jokaisen. Ja toinen paino sanalla juhannukseen mennessä. Ja kolmas.. äh.

Kyllähän tälläisen kiiltävyydentavoittelun ehkä vielä jotenkin ymmärtäisi, jos asuisi yksin yksiössä tai jotain sellaista. Mutku ei. Hiukan laskutavasta riippuen minä asun tusinossa tai sitten kymppiössä.

Noh, nyt en sitten tosiaankaan tiedä, miten saisin itseni psyykattua johonkin toiseen tahtotilaan. Miten saisin itselleni taottua kovaan kallooni, että _ei_ kaiken tarvi kiiltää, että minä en ole koskaan ollut mikään ylenpalttinen siivoushullu, miksi siis nytkään...

Varastosta kaikki alkoi. Jos nyt jossittelisin, niin sanoisin, että jos en olisi sitä siivonnut koskaan, niin luultavasti antaisin muunkin kodissani rehottaa luonnontilassa. Mutku.

Viekää minut nyt edes baariin, pliis. Heti kun olen siivonnut 200 komeroa, neljäsataa metriä kaakelinsaumoja, tusinoittain patterinvälyksiä... äh.