Mulla on ilmennyt tässä kesän aikana pienoinen blogistiikka-ongelma. Ei se sen kummoisempi ole kuin, että en oikein jaksa kirjoittaa mitään. Mistä sitä nyt voi kirjoittaa, kun en ole töissä ja voisi haukkua kaikkea mikä siihen liittyy. En tosin ole jaksanut oikein kommentoidakaan kenellekkään, vaikka muilla se tuntuu juttu luistavan. Enkä siis ole ollut kauheen viitsiväinen kommentoimaan itsellenikään, eli kommentoimaan saamiani kommentteja.

Siksipä nyt tässä ihan tälleen virallisesti haluan isosti kiittää Sun Äitiäs, jonka kommentti muutaman päivän takaiseen Juopotteleva Teini-postaukseeni oli taas täyttä asiaa.

Minua itseeni joskus vähän arveluttaa se, kun olen änkeemässä vähän joka toiseen kommenttiin omia kokemuksiani. Tyyliin joku kertoo kalan päästä, niin minä kerron sitten kommentissa kalan pyrstöstä, kuinka kerran sellaisen näin ja mitä sitten tapahtuikaan.

Sun Äitis kommentti sisälsi omakohtaisia kokemuksia. Nehän ne just on parhaita! Kyllähän kuka tahansa voi lukea poikkitieteellisistä "mitä tehdä naapurin teinijuopolle pojalle"- oppikirjoista, mitä niille voi tehdä, mutta omakohtaiset kokemukset on paljon käyttökelpoisempia ja helpommintajuttavia. Siinä muuten yksi syy, miksi olen Kauraa niin kovin ahdistellut kaikilla tyhmillä ja ehkä joskus myös vähemmän tyhmillä kysymyksillä vammaisuudesta. Olenhan minä kaikenlaisia tieteellisiä opuksia lukenut, mutta eipä niistä kovin hyvin ole selville käynyt, millaista elämä _oikeasti_ vammaisen kanssa on.

Elämääni kuuluu muuten sellaista, että tylsä vaihe on päällä. Loman loppumisen häämötys tekee sen, että ei oikein osaa enää relaksoitua, mutten toisaalta myöskään tehdä mitään. Että paitsi että on tylsää, niin myös jakomielistä. Hoh hoijaa.