Äsken
tuossa koiranpökäleitä takapihalta kauhoessani hoksasin, että maailman
yleisin rakennelma on varmaankin aasinsilta. Niinpä minullakin jotenkin
kumman jouhevasti tuli paskaa lapioidessani mieleen anoppi, sekä omani
että muidenkin.
Minua sitten huvittaa, muttei silleen huvittuneesti (oh, olen selkeä ja
oksymoroottinen mörkö tänään) anoppivitsit. Niissä kun aina se paha,
sketsikäs ja pelottava anoppi on vaimon äiti. Aina. Vitseissä vävypoika
on anopin ikeen alla- tavalla tai toisella. Miniät on rajattu täysin
anoppivitsien ulkopuolelle, mikä on huutava tasa-arvopoliittinen
ongelma, ja josta voisi tehdä vaikka eduskunnalle välikyselyn.
Minun empiiristen tutkimusteni mukaan kun se vähemmän mukava anoppi on
aina MIESpuolisen puoliskon äiti. Varmasti on miehiä, joilla on kivoja
anoppeja ja tyytyväisiä miniöitä, mutta minun
tuttu/kaveri/ystäväpiirissäni ei ole näin hyvää tsäkää käynyt.
Itseni mukaan lukien.
On taatusti moraalisesti ja eettisesti ja ja vaikka minkälaisesti
väärin olla kauheasti pitämättä omasta ikääntyvästä anopista. Mutta
vaikka kuinka ja miten koitan kaivaa ja tonkia omasta anopistani esiin
hyviä puolia, niin melkeinpä ainut on se, että hän on synnyttänyt
mieheni.
Minun anoppini on oikeastaan juuri sellainen vitsien anoppien
prototyyppi; tunkeileva, sekaantuva, yöunensa menettävä milloin
mistäkin syystä ja aina se on hänen poikiensa tahi näiden perheiden
syytä tavalla tai toisella, utelias, pelottava, suvaitsematon, ilkeä,
voivotteleva, tunkeileva, herkästi herneitä nenäänsä
viljelevä....
Tämä saattaa nyt kuulostaa todella julmalta, mutta minusta jossain
vanhainkodeissa tai vastaavissa yksinäisyyttään itkevät vanhukset
saattavat osittain tahi jopa kokonaan olla syyllisiä yksinäisyyteensä.
Sitä saa mitä tilaa, sanoisi Pepe Villperi, ja tämä kliseehän on ihan
totta. Hitsi vieköön niin.
Vaikka mä koitan elellä päivän kerrallaan, eilistä murehtimatta ja
huomista surematta, niin sen verran kauaskatseinen olen ollut jo
vuosia, etten ikinä, milloinkaan enkä koskaan aio ryhtyä samanlaiseksi
kuin anoppini on.
Tällä kertaa anoppini piinaa minua syystä, kun hänen toisen poikansa
tytär, lasteni serkku, on ollut meillä viikon. Herranjestas, viikon!
Meillä! Eihän se nyt käy. Kotona sitä pitää lomailla. Varsinkin, kun
kotona ei ole ketään. Mua vit***aa.
Muihin aiheisiin: Heräsin ennen ysiä ilman mitään ulkopuolelta tullutta
ärsykettä. Siis puhelinta, kissaa, koiraa, miestä, anoppia, ovikelloa
(joku sitäkin vielä pimpottaa, vaikka meillä on ovi auki yötä päivää),
lehtimyyjää, telkkariluvan tarkastajaa, pissahätää, nälkää,
palovaroitinta... Kun olin juomassa aamukahvia, mies kotiutui
Nesteralli-Ankkarok-Stadionreissultaan ja meni nukkumaan. Rytmimme
eivät oikein kohtaa. Se on kuulkaa kiperä paikka musiikkikoulun
kasvatille ;))
Siivosin yläkerran hutiloiden, nyt pesen pyykkiä. Tai kone. Mut silti.
En aio tehdä tänään mitään ihmeellistä ja mieskin lähtee illaksi töihin
taas sinne MM-kisojen avajaisiin. Varmana se näkyy taas telkkarissa. Se
kun on oikee kameramagneetti.
lauantai, 6. elokuu 2005
Kommentit