Äsken tuossa koiranpökäleitä takapihalta kauhoessani hoksasin, että maailman yleisin rakennelma on varmaankin aasinsilta. Niinpä minullakin jotenkin kumman jouhevasti tuli paskaa lapioidessani mieleen anoppi, sekä omani että muidenkin.

Minua sitten huvittaa, muttei silleen huvittuneesti (oh, olen selkeä ja oksymoroottinen mörkö tänään) anoppivitsit. Niissä kun aina se paha, sketsikäs ja pelottava anoppi on vaimon äiti. Aina. Vitseissä vävypoika on anopin ikeen alla- tavalla tai toisella. Miniät on rajattu täysin anoppivitsien ulkopuolelle, mikä on huutava tasa-arvopoliittinen ongelma, ja josta voisi tehdä vaikka eduskunnalle välikyselyn.

Minun empiiristen tutkimusteni mukaan kun se vähemmän mukava anoppi on aina MIESpuolisen puoliskon äiti. Varmasti on miehiä, joilla on kivoja anoppeja ja tyytyväisiä miniöitä, mutta minun tuttu/kaveri/ystäväpiirissäni ei ole näin hyvää tsäkää käynyt.  Itseni mukaan lukien.

On taatusti moraalisesti ja eettisesti ja ja vaikka minkälaisesti väärin olla kauheasti pitämättä omasta ikääntyvästä anopista. Mutta vaikka kuinka ja miten koitan kaivaa ja tonkia omasta anopistani esiin hyviä puolia, niin melkeinpä ainut on se, että hän on synnyttänyt mieheni.

Minun anoppini on oikeastaan juuri sellainen vitsien anoppien prototyyppi; tunkeileva, sekaantuva, yöunensa menettävä milloin mistäkin syystä ja aina se on hänen poikiensa tahi näiden perheiden syytä tavalla tai toisella, utelias, pelottava, suvaitsematon, ilkeä, voivotteleva, tunkeileva, herkästi herneitä nenäänsä viljelevä.... 

Tämä saattaa nyt kuulostaa todella julmalta, mutta minusta jossain vanhainkodeissa tai vastaavissa yksinäisyyttään itkevät vanhukset saattavat osittain tahi jopa kokonaan olla syyllisiä yksinäisyyteensä. Sitä saa mitä tilaa, sanoisi Pepe Villperi, ja tämä kliseehän on ihan totta.  Hitsi vieköön niin.

Vaikka mä koitan elellä päivän kerrallaan, eilistä murehtimatta ja huomista surematta, niin sen verran kauaskatseinen olen ollut jo vuosia, etten ikinä, milloinkaan enkä koskaan aio ryhtyä samanlaiseksi kuin anoppini on. 

Tällä kertaa anoppini piinaa minua syystä, kun hänen toisen poikansa tytär, lasteni serkku, on ollut meillä viikon. Herranjestas, viikon! Meillä! Eihän se nyt käy. Kotona sitä pitää lomailla. Varsinkin, kun kotona ei ole ketään. Mua vit***aa.

Muihin aiheisiin: Heräsin ennen ysiä ilman mitään ulkopuolelta tullutta ärsykettä. Siis puhelinta, kissaa, koiraa, miestä, anoppia, ovikelloa (joku sitäkin vielä pimpottaa, vaikka meillä on ovi auki yötä päivää), lehtimyyjää, telkkariluvan tarkastajaa, pissahätää, nälkää, palovaroitinta... Kun olin juomassa aamukahvia, mies kotiutui Nesteralli-Ankkarok-Stadionreissultaan ja meni nukkumaan. Rytmimme eivät oikein kohtaa. Se on kuulkaa kiperä paikka musiikkikoulun kasvatille ;))
Siivosin yläkerran hutiloiden, nyt pesen pyykkiä. Tai kone. Mut silti. En aio tehdä tänään mitään ihmeellistä ja mieskin lähtee illaksi töihin taas sinne MM-kisojen avajaisiin. Varmana se näkyy taas telkkarissa. Se kun on oikee kameramagneetti.