Syyllisyydentunne on yksi julmimmista tunteista. Nyt minä poden syyllisyydentunnetta, vaikken edes tiedä että pitäisikö.

Tyttäreni paras ja pitkäaikaisin ystävä on Kaisa (nimi muutettu). Tietenkin, koska ystävyys alkoi reilusti alle kouluikäisenä ja jatkuu edelleen hyvin tiiviinä, minä tunnen myös Kaisan perheen. Kaisalla on kolme pikkusiskoa, äiti ja isä. Ja lemmikkieläimiä.

Äidin kanssa olen harvakseltaan, mutta säännöllisesti yhteydessä. Nyttemmin vähemmän, kun tyttäremme ovat jo isoja teinejä ja omistavat kännykät. Ennen yhteydenotto tapahtuikin useasti juuri niin että puolin ja toisin soittelimme toistemme kotinumeroihin ja tiedustelimme jälkikasvumme perään ja puhelut saattoivat venähtää tosi pitkiksi.

Kaisan isään en ole koskaan tutustunut, nähnytkin vain harvakseltaan.

Tyttäreni on nyttemmin jo pitkään kertonut minulle, että "Kaisan isä on ihan kauhee, Kaisan isä on ihan hullu, Kaisan isä sitä- Kaisan isä tätä..."

Olen suodattanut nämä Kaisan isä puheet teinifiltterit korvissani. Teini-ikäiset nyt osaavat olla niin dramaattisia ja jyrkkiä joskus. Olenhan minäkin tyttäreni mielestä toisinaan ihan hirveä ja isä kans.

Helvetti. Olisi pitänyt olla vähän kiinnostuneempi asiasta. Kai ehkä.

Tilanne on muuttunut nyt ihan pienen ajan sisällä niin, että tänään Kaisan äiti ja neljä tytärtä matkaavat turvakotiin :/ Pikaisella sosiaaliviranomaisten päätöksellä. Kaisan iso koira tulee meille hoitoon, koska turvakotiin sitä ei voi ottaa mukaan.

Oloni häilyy. Olisiko minun pitänyt reagoida tyttäreni puheisiin vakavammin, eikä vaan tosiaan ne teinifiltterit korvissani?

No toisaalta, mitään ihan hirveää ei perheessä ole ehtinyt tapahtua, tosin olen sitäkin mieltä, että Kaisan isän käyttämä henkinen väkivalta on varmasti aivan yhtä vammauttavaa ja arpeuttavaa kuin fyysinenkin, ja nythän tilanne on viranomaisten tiedossa ja toimenpiteisiin on ryhdytty...

Hitsit. Noh.. yritän lohduttautua sillä, että pystyn pieneltä osalta hälventämään perheen huolta koiran kohtalosta. Meillä se on hyvässä hoidossa. Jotain se on kai sekin.

Muihin aiheisiin:

Onneksi on perjantai. Tänä viikonloppuna olisi suorastaan pakko saada kotiläävästöä edes näennäisesti kuntoon. Tänä aamuna siellä haiskahti jo paha tunkka, osittain tietty siksikin että kaikki ikkunat olivat kiinni. Mutta taatusti muutenkin. Inhoan tunkkaa!

Sunnuntaina on K-T:n pojan rippijuhlat. Tällä hetkellä huvitus lähteä on pakkasen puolella. Vaikka on uus autokin, niin ei huvita lähtee ees taas ajelemaan hornaan ja takaisin, ei ole mitään vaatteita, en keksi pojalle mitään lahjaa.. valivali.

Työpuhelimeni on tullut hulluksi, se nimittäin soi kokoajan. Mrr. On se kumma, ettei duunarisorvari saa blogiaankaan kirjoittaa rauhassa!