Nyt mä tiedän, mitä pyydän joulupukilta lahjaksi, sitten kun se aika koittaa.

Askelmittarin! Olen tätä vehjasta harkinnut jo aiemminkin, mutta varsinaisen sysäyksen sain toissapäivänä, kun puolikoomassa heräsin sohvaperunoimasta. Telkkari oli auki ja sieltä tuli joku uusi sarja, jonka nimeksi osottautui "olet sitä mitä syöt"- tai jotain tuonne päin ainakin.

Minä näin ohjelmasta vain loppuosan. Mutta idis lie se, että ohjelmaan ilmottautuneet rapakuntoiset ja ylipainoiset ihmiset halusivat aloittaa uuden elämän asiantuntijoiden, kuten ravintoterapeutin ja liikunta.. ohjaajan? opastuksella.

Ohjelman "potilaalle"(en nyt keksi muutakaan termiä), yli satakiloiselle rouvalle oli annettu liikuntaohjeeksi ottaa 10 000 askelta. Niin vahvasti ylipainoisen paikat kun ei välttämättä kestä mitään raisumpaa. En valitettavasti tiedä, missä ajassa nämä askeleet piti ottaa, mutta kun jumppatäti tuli tarkastamaan askelmittarista miten kotiläksyt oli hoidettu, näytti mittari että "potilas" oli ottanut 845 askelta.

Siis kamoon, 845 askelta! Miten voi joku, joka on kuitenkin ihan tolpillaan ja lihavuudestaan huolimatta täysin liikuntakykyinen ottaa vain 845 askelta, olkootkin se aika niiden ottamiseen vaikka kuin lyhyt? Eikä se voi mikään tunnin saldo olla, jos tavoite oli kuitenkin se 10 000?

Koska minulla ei askellusmittaria vielä ole, laskin huvikseni tänä aamuna askeleeni metrosta ratikkapysäkille ihan manuaalitaktiikalla mutisten. Tulokseksi tuli 250. Koska oletettavasti en jää tänne sorvaamoon lorvaamaan, vaan teen tuon matkan myös toisinpäin, niin olen ihan huomaamattani ottanut jo 500 askelta.  

Mullapas on huomenna vapaapäivä, ja tänään en sitten jäänyt lorvikatarroimaan kotiin. Hikipinko mikä hikipinko, tai lähinnä kai tiukka työmoralisti minussa esti tämän toiminnon. Minun täytyy nyt valitettavasti pitkästä aikaa tunnustaa, että huominen vapaapäiväni sujunee hyvin pitkälti asumustani siivotessa. En ole kesän jälkeen tehnyt siellä en sitten niin mitään. Esimerkiksi sen vesitulvasyöksykatastrofin jälkeen en ole pessyt alakerran lattioita, ja suoraan sanottuna siellä tuoksuu vähemmän viehkolta. Yäh.

Minulle sattui eilen kotitapaturma. Olin juuri ihan rauhassa menossa sänkyyni lukemaan, kun päätinkin vielä käväistä pissalla. (kiintoisaa, eikö?) Sängyn vieressä oli olkalaukkuni, jossa oli  tarvitsemiani juttuja, kuten juurikin se kirja ja kännykkä, joka on herätyskelloni. Enkös mä hitsi vie mennyt kompastumaan olkalaukun hihnaan, ja tein tyylikkään retkahdus-notkahdus-tömähdys-kolmoisschalkkovin. Nyt on sitten paikat vähän vinksallaan, mutta ei mitään vakavaa. En tarvitse kokovartalokipsausta enkä rollaattoria. Kunhan nyt kerroin.

Täältä tähän.