Otsikko on taas hakulauseke, jolla tänne on tultu. Löysiköhän hakija etsimänsä.. hmm..

Hieman historiallista horinaa tähän alkuun.

Kun odotin toista lastani, hän kääntyi mahassani väärinpäin, täydelliseen perätilaan,  ihan raskauden loppumetreillä. Sitä sitten yritettiin tuosta mahan päältä vatkaamalla kääntää oikeaan asentoon, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Se tiesi sitten keisarinleikkausta. Pelkäsin operaatiota ihan älysti, ja yritin vielä sairaalassa anoa lääkäreiltä, että enkö voisi alateitse pungeta peipin ulos. Olihan lapsen isäkin aikoinaan tullut takaperin maailmaan anoppini mahasta- ja ihan hyvin siitä tuli. Siis anopin mahasta;)

Leikkaus kuitenkin tehtiin, mikä toki jälkeenpäin oli onni. Ongelmia olisi tullut napanarujen sun muiden kanssa muutoin. Minulla ei ollut, eikä ole, mitään ideologista vastustusta keisarinleikkauksia kohtaan, ihan itsekkäästi vaan pelkäsin parantumistani ja haavakipua yms.

Psyykkasin silloin itseäni ajattelemalla veljeni vaimoa, jolle oli useita vuosia aiemmin tehty keisarinleikkaus. Ajattelin, että hänkin selvisi siitä ihan hyvin- hän on nyt jo ihan kunnossa. 

Sillä ei siinä kohtaa ollut juurikaan mitään järjellistä tekemistä, että tästä hänen leikkauksestaan oli kulunut vuosia!

Nyt huomaan, että saan vähän samanmoista lohduketta esim. siitä kun Eksynyt kertoo kommenttilootassani olleensa kouluikäisenä masentunut.

 Älkää käsittäkö väärin- en iloitse kenenkään sairauksista millään tavoin- mutta lukiessani Eksyneen blogia, ajattelen että "oh, noin mukava blogi ja mukavan tuntuinen ihminen,  vaikka...." Samaa meininkiä koen myös Kauran kohdalla- noin ihana ihminen, vaikka välillä debistääkin..

Tätä on nyt erittäin vaikeaa selittää, mutta ehkä te viisaat ihmiset pointtini jotenkin kaivatte tästäkin kummallisesta ajatuskuviostani. Luotan teihin.

Myös kaikki muu saamani kommentointimateriaali on ollut kannustavaa ja rohkaisevaa. Kiitos siis kaikille.

Virkaiältään vanhemmat lukijani muistavat varmastikin vuoden takaisen tapauksen Kuopuksen Yökoulu.

Asiasta tietämättömille pikainen selostus: Kuopuksen koulussa järjestetään joka vuosi yökoulu. Luokka-asteet 1-6, eli koko koulu, tulevat klo 18 illalla kouluun, tiedossa on jonkinmoista ohjelmaa ja lopuksi koulussa yövytään omassa makuupussissa.

Viime vuonna sain koululta puhelun kello 3 yöllä. Siinä heitti äiti-ihmisen sydän muutaman voltin, kun silmissäni vilisti kuvakavalkadi pää kainalossa veripäissään makaavasta lapsestani, ynnä muuta vähemmän kivaa. Tuli mieleen myös se, että näinkö ne kakarat ovat ensikänninsä päättäneet kimpassa nauttia.

Puhelu koski kuitenkin sitä, että kuopukseni ja hänen kaveripiirinsä kuiskuttelivat toisilleen, opettajan kielloista huolimatta.

Ja tämän vakavan rikkeen vuoksi meitä oli kolmelta yöllä sekalainen joukko ärtyneitä vanhempia noutamassa rasavilliä nuorisoamme koulusta kotiin.

Ensi yönä on taas yökoulu. Toivottavasti historia ei toista itseään, koska en ihan mene takuuseen reaktiostani, jos minun pitää taas lähteä keskellä yötä noutamaan lapsikuiskaajaa kotiin. Pitää vissiin soittaa sille opettajalle ja kertoa, että kuule- laita kuiskivat tenavat erilleen- tee niinkuin aikuiset ihmiset äläkä tartu heti luuriin kun auktoriteettisi ei riitä edes mokomaan pikkuasiaan.

Kuten huomaatte, olen hyvin kärkäs arvostelemaan kuopukseni opettajaa. Mutta mielestäni kyllä aika syystä, eikä vähiten sen takia kun tuntuu niin kohtuuttoman turhalta painiskella tuollaisten oikeasti pikkuseikkojen takia, kun on niitä isompiakin juttuja olemassa. Niin kerta!

En muuten käynytkään ostamassa eilen sitä askelmittaria syystä, että sellaisesta tulee ihan näinä päivinä yksi sorvaamoni myyntituote. Hankin sen sitten täältä edukkaasti. On kuulemma ihan kelpo vehjas, kertoi koekäyttänyt myyntisihteeri minulle eilen. Tässä sen taas näkee. Kannattaa pälpättää kaikki asiansa julki, kuten tärkeät askellusmittarihankinta-aikeet.

Nyt koitan alkaa yhtä tehokkaaksi kuin miltä näytän aktivisti-silmälasit päässäni. Hyvää torstaita kaikille.