Vaikka on siirrytty normaaliaikaan (ei siis mikään talviaika) ja minä siirsin kellon keittiöstä olkkariin ja takaisin,  niin silti tässä sunnuntaissa on taas epäsunnuntainen fiilinki. Ei angstia, ei ahdistusta.. Mihinkään ei voi enää siis luottaa!

Sen kunniaksi, tai ehkäpä juuri sen takia, koitan ihan varovaisesti valaista teitä nyt. Tämän mystisen, mutta sitäkin salaperäisemmän lapseni johdosta.

Eilen eräs murrosiän kurimuksessa painiskeleva nuori neito kertoi, että hän on aina pitänyt minua enemmän äitinään kuin omaansa, kotiamme enemmän kotinaan kuin omaansa. Ja tämä neito ei siis ole oma lapseni, jolloin em. kertomassa ei olisi mitään muuta kuin hieman oudosti ilmaistuja  itsestäänselvyyksiä.

Neito on puoliskoni veljen tytär, kummityttömme, lasteni serkku ja kuopukseni paras kaveri. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja niinkuin usein- lapset jäivät äidilleen.
Mutta kun äidistä ei oikein ollut äidiksi.. viina oli verta sakeampaa, ja lapset jäivät ihan sekundääreiksi... Teini-ikäisestä tytöstä tehtiin aikuista ihan liian varhain, huoltajaa pikkuveljelle ja mitä kaikkea. Alkkisäiti jaksoi kannustaa: jos kerrotte mitään isällenne, jos soitatte isän hätiin, jos sitä, jos tätä, niin minä teen itsemurhan!

Onneksi oikeus tapahtui, ja äiti luovutti lapset isälle, ilman mitään kevätjuhlakuvioita. Lapset pääsivät hyvään kotiin, ja isän uusi vaimokin sopeutui uuslapsiinsa ihan hyvin.

Kun teinilapsi sai taas olla ihan ikäisensä, ilman suurempia vastuita ja vaatimuksia- tuli masennus. Niinkuin vissiin usein käy. Kun tilanne on ohi, ja piina päättyy, niin vasta jälkikäteen tajuaa, miten hirveää se oli.. tai jotain.  Masennuksesta seurasi syömishäiriö. Syömishäiriöstä salailu..

Nyt tämä neito on ottanut minut uskotukseen.. tiedän paljon asioita, joita ei oma isänsä esim. tiedä. Äidin kanssa meni välit poikki. Terapiassa puhelee kyllä, mutta teini sanoi, että mulle on helpompi puhua kun mä tiedän kaikki tarinan tyypit. Haluaa minut mukaan terapeutin nähtäväksi.. jne.

Niin, että tälläinen lapsitapaus mulla. Oma lapseni, tämä jonka depiksestä olen täällä kertonut, lohdutti minua näin: nytkun mulla on toinenkin ongelmalapsi, niin ei tarvi hänestä huolta kantaa, hän on jo paremmassa kunnossa... Ihan niinku en kantais!

Mun tekisi mieli tehdä jotain räyhäkkää. Tää on ollut niin nörtti ja nössö viikonloppu, ettei niinku mitään rajaa. Anopin luona syömässä käyntiä en voi laskea mihinkään villiin meno-kategoriaan, en sitten millään.