Vaikka
on siirrytty normaaliaikaan (ei siis mikään talviaika) ja minä siirsin
kellon keittiöstä olkkariin ja takaisin, niin silti tässä
sunnuntaissa on taas epäsunnuntainen fiilinki. Ei angstia, ei
ahdistusta.. Mihinkään ei voi enää siis luottaa!
Sen kunniaksi, tai ehkäpä juuri sen takia, koitan ihan varovaisesti
valaista teitä nyt. Tämän mystisen, mutta sitäkin salaperäisemmän
lapseni johdosta.
Eilen eräs murrosiän kurimuksessa painiskeleva nuori neito kertoi, että
hän on aina pitänyt minua enemmän äitinään kuin omaansa, kotiamme
enemmän kotinaan kuin omaansa. Ja tämä neito ei siis ole oma lapseni,
jolloin em. kertomassa ei olisi mitään muuta kuin hieman oudosti
ilmaistuja itsestäänselvyyksiä.
Neito on puoliskoni veljen tytär, kummityttömme, lasteni serkku ja
kuopukseni paras kaveri. Hänen vanhempansa ovat eronneet, ja niinkuin
usein- lapset jäivät äidilleen.
Mutta kun äidistä ei oikein ollut äidiksi.. viina oli verta sakeampaa,
ja lapset jäivät ihan sekundääreiksi... Teini-ikäisestä tytöstä tehtiin
aikuista ihan liian varhain, huoltajaa pikkuveljelle ja mitä kaikkea.
Alkkisäiti jaksoi kannustaa: jos kerrotte mitään isällenne, jos
soitatte isän hätiin, jos sitä, jos tätä, niin minä teen itsemurhan!
Onneksi oikeus tapahtui, ja äiti luovutti lapset isälle, ilman mitään
kevätjuhlakuvioita. Lapset pääsivät hyvään kotiin, ja isän uusi
vaimokin sopeutui uuslapsiinsa ihan hyvin.
Kun teinilapsi sai taas olla ihan ikäisensä, ilman suurempia vastuita
ja vaatimuksia- tuli masennus. Niinkuin vissiin usein käy. Kun tilanne
on ohi, ja piina päättyy, niin vasta jälkikäteen tajuaa, miten hirveää
se oli.. tai jotain. Masennuksesta seurasi syömishäiriö.
Syömishäiriöstä salailu..
Nyt tämä neito on ottanut minut uskotukseen.. tiedän paljon asioita,
joita ei oma isänsä esim. tiedä. Äidin kanssa meni välit poikki.
Terapiassa puhelee kyllä, mutta teini sanoi, että mulle on helpompi
puhua kun mä tiedän kaikki tarinan tyypit. Haluaa minut mukaan
terapeutin nähtäväksi.. jne.
Niin, että tälläinen lapsitapaus mulla. Oma lapseni, tämä jonka
depiksestä olen täällä kertonut, lohdutti minua näin: nytkun mulla on
toinenkin ongelmalapsi, niin ei tarvi hänestä huolta kantaa, hän on jo
paremmassa kunnossa... Ihan niinku en kantais!
Mun tekisi mieli tehdä jotain räyhäkkää. Tää on ollut niin nörtti ja
nössö viikonloppu, ettei niinku mitään rajaa. Anopin luona syömässä
käyntiä en voi laskea mihinkään villiin meno-kategoriaan, en sitten
millään.
sunnuntai, 30. lokakuu 2005
Kommentit