Aloitin tänä aamuna kello seitsemän uuden välineurheiluharrastukseni.

Ikinä ennen en ole tainnut kyllä maanantai-aamuna varhain aloittaa uutta harrastetta, ja taas aloitin.

Asensin uudenkarheaan askelmittariini vaatimattoman painoni, askeleeni pituuden (mittasin sen ensin) ja kellonajan. Toimenpiteessä oli huvittaviakin piirteitä.

Piti nääs tehdä sellainen sadan askeleen mittarin kalibrointitarkastus, ja jos olisin katossa kyyläävä kärpänen, olisin varmaan tikahtunut katsellessani itseäni. Sata askelta kun on yhtäkkiä melkoinen määrä, jos sen suorittaa keittiön ja olohuoneen välisellä lattiapinnalla.

Nykyisin päivieni laatua ei siis määrää hiukset (bad hair day), vaan askeleet- niiden paljous tai vähyys. Raportoin huomisessa postauksessa tämän päivän saldon ja sitä myöden sen, että oliko tämä päivä hyvä vai huono;) Jänskää eikö vain.

Viikonloppuni sujui kovin lokoisissa merkeissä. Ei kuitenkaan niin lokoisissa että olisi tylsää ollut. Mitä nyt eilen illalla meinasi sunnuntai-angsti pamahtaa päälle, mutta se oli niin auttamattoman myöhässä, ettei se sitten tullutkaan.

Lauantaina yritin kovasti alkaa hienoksi naiseksi ja harjoitella punaviinin juomista. Ei kyllä ole ainakaan vielä mikään mun juttu. Join pari vajaata viinilasillista, ja sain päänsäryn! Enkä kyllä voi väittää pitäväni viinin maustakaan.

Harmi, koska haluaisin niin olla sellainen hieno daami, joka lauantai-iltana siemailee viiniä pikkusormi ojossa, samalla nysiksi leikatuilla kynsillä pallokalsareista nukkaa nyppien.

Minulla on pieni ongelma.

Nyt kun tyttärelläni on SE ongelma, mistä olen täällä kertonut ja olen saanut asian tiimoilta hyviä kommentteja ja vertaistukea, niin palaan aiheeseen taas kerran, tosin nyt hieman eri näkökantilta.

Nähkääs kun minä huomaan, etten suhtaudu tyttäreeni ihan luonnollisesti. Yritän olla hänelle ehkä _liian_ kiva. Koitan tehdä sen kyllä hyvin huomaamattomasti, mutta toisaalta olen oppinut senkin, ettei lasten tarkkanäköisyyttä kannata koskaan aliarvioida.

Teenköhän mä näin käyttäytyessäni tyttärelleni karhunpalveluksen ja valtaisan pedagogisen virheen? Tuleeko hänelle entistä huonompi mieli, kun hän huomaa, että minä yritän kaikin tavoin häntä piristää, ja jos hän ei kuitenkaan piristykkään?

Toisaalta täytyy sanoa kyllä sekin, että minun on nykyisin kyllä melko helppoa olla ihan kaikille lapsilleni kiva. Kitapurjeiden ulkoilutus huutamisen muodossa on hyvin harvinaista nykyisin. Eli ei tässä nyt sellaista kontrastia kuitenkaan ole, että muille huutaisin pää punaisena, ja tätä yhtä vaan taputtelisin päähän.

Mutta kuitenkin. Vaikeaa tietää kun ei ole mikään ammattilainen. Missään muussa kuin äitiydessä, ja äitinä minusta tuntuu että teen oikein, mutta jos en sitten teekkään?

Huomenaamulla on sitten meillä se terveyskeskuskäynti. Toivon, että emme sen myötä joudu loputtomaan byrokraattiseen pyöritykseen, jossa työllistetään monta eri tahoa ennenkuin lapsi on saanut minkäänlaista apua. Tosin minusta tuntuu, että jo tämä tieto, että olemme yhdessä menossa jonnekin ja asiat nytkähtävät liikkeelle, on piristänyt tyttöä.

Mukavaa maanantaita itse kullekin!