Jo toinen postaus tänään. Nyt vaan on pakko.

Esikoiseni sai tänään ajokortin. Ja on nyt ajelemassa meidän autolla, joka onneksi on uusi, hyvä, ja kitkarenkainen. Mutta silti, olen sydän kylmänä, vilkuan puhelinta, minun tekee mieleni soittaa hänelle minuutin välein että "onks kaikki hyvin, ootko kunnossa....?"

Ensin surin ylivuolaasti sitä, kun hän diagnostisoimattoman luki-häiriönsä takia ryssi kirjallisen kokeen pariin kertaan. Sitten hän älysi puhua tästä lievähköstä, mutta ongelmasta kuitenkin, autokoulussa ja pääsi sellaiseen pidennettyyn kirjalliseen kokeeseen ja se meni läpi.

Viime viikolla inssi meni keturalleen mm. alinopeuden vuoksi! Oli ajotunneilla ollut vähän turhan vauhdikas ja ope oli sanonut, että vaikkei ylinopeutta ollut kuin vähän, niin inssissä sitä ei katsota suopeasti lainkaan. Niinpä poika ajoi kieli poskessa ylihiljaa jossain ja eihän sekään käy.

Tänään sitten osui vauhti kohdalleen ja pojalla on kortti, josta ei leimakaan ole vielä kuivunut.

Tällästäkö tää nyt sitten tulee olemaan? Pureskelen täällä hermostuksissani kynteni rystysiä myöten verille. Entäs ensi kesänä kun kakkonenkin on ajokortti-ikäinen? Puren varpaani polviani myöten...

Kun kuopuksellanikin on kortti joskus, minusta ei siis ole jäljellä kuin pureskeltu torso-elma?

ps. soitin pojalle, silläkin uhalla että tuskin se on tajunnut mennä hands-freetä ostamaan. Se oli kaverillaan kahvilla. Mieheni Epsanjasta käsin lohdutti minua ja sanoi että ajamalla oppii. Niin kai sitten....