Haluaisikohan joku nuori urbaani puoskari diagnostisoida, että mikä hitsi mua oikein tänään riivaa? Voi sen diagnoosiarvauksen tehdä myös vanha agraari proffa tai ihan kuka tahansa! Ei se niin tarkkaa tänään- olen hövelillä tuulella.

Tänäänhän on eniten inhoamani viikonpäivä, ja kaiken järjen ja sen perusteella että olen vasta tokaa päivää töissä loman jälkeen, minun pitäisi olla koomainen, kohmeinen ja turtunut. Pitäisi ja pitäisi.

Heräsin ja nousin aamulla ylös heti kun Nokialaisestani kuului ensimmäinen sointu herätyksen merkiksi. Menin- niinkuin varmaan melkein kaikki yleensä, paitsi Muumit- heti vessaan. Siinä, keskellä aamua ennen kukonlaulua ja vieläpä tiistaita, siivosin vessan samalla kun pissasin! Nyt voitte vaan arvailla, että onko vessani todella pieni vai oliko minulla tosi pitkä hätä. Siivosin sen silti!

Paitsi että aamuni siis alkoi varsin toimeliaasti, huomasin myös ajattelevani tosi viisaita ja syvällisiä, kuten sitä että miksi jotkut kutsuvat miesten kosmetiikkalaukkuja meikki- tai hinttipussiksi? Meikkipussi-nimitys menee kyllä siinä mielessä läpi, että onhan niitä meikkaavia miehiä, kuten Danny, mutta kuka kurja säilyttää hinttejä samassa pienessä pussissa deodorantin ja hammasharjan kanssa? Mä en kyllä tajua!

Siirryin sitten hetkeksi, ehkä minuutiksi, normaalien aamutoimieni pariin, eli laitoin kahvia tulemaan. Ennenkuin pienoiserä kahvia oli valahtanut valmiiksi, huomasin siivonneeni keittiön myöhään valvovien joululomakoululaisten jäljiltä ja vähän muiltakin jäljiltä putipuhtaaksi. Edelleenkin keskellä aamua!

Menin ulos hakemaan Hesarin ja palattuani meinasin tuulikaapissa kompasta lukuisiin kenkiin ja kissaan. Arvaatteko jo mitä sitten tein? Aivan oikein- en siivonnut kissaa.

Suihkun, aamunaamakampauksen ja sen sellaisten jälkeen vatkasin pyykkejä villinä. Siinä vaiheessa kun silmäni porautuivat innosta kiiluen kissanhiekkalaatikkoon, päätin paeta tänne sorvaamoon laiskottelemaan.

Täällä on niin hiljaista, että tekisi mieleni paitsi kiljaista niin myös kaivaa Anna-Leena kassista. Toiset siis pitävät hinttejä pusseissa, minulla sensijaan on Anna-Leena kassissa. Ehe ehehe.

Ei oo mikään kevyt kirja tuo Loppuunkäsitelty. Mutta pidän A-L:stä paitsi kassini asukkina myös kertojana. Vaikka aihe on synkkä ja masentava, on tarinassa myös huumorinpilkettä paikoin. Ja se on hyvä.

Nyt minä kuulkaa menen ihmettelemään että pitäisikö perustaa joku pussihinttien vapautusjärjestö. Tai jotain.

Toimeliasta tiistaita kaikille!