Tiedättekö mikä on yksi äiti-ihmisen hirveimpiä tilanteita?
Minun mielestäni ainakin se, kun herää yöllä vähän vaille neljä,
ja huomaa ettei tyttölapsi ole tullut kotiin, vaikka hän on viestinyt
luuriin että nimenomaan tulee.
Kun tyttölapsi on ollut kylässä jossain, joiden nimiä en tiedä. Kun
tyttölapsi on ilmoittanut, että kyllä hän löytää jonkun yöbussin kun
viimeinen metrokin on mennyt ja ei siihen yöbusseiluun kuole.
Kun äiti-ihminen alkaa miettimään, että oliko nuo nyt niitä viimeisiä
sanoja, ja lapsi viruu jossain ojanpohjalla raiskattuna ja tapettuna ja
kuolleena.
Kun äiti lähettää hätääntyneen viestin lapselleen, johon ei tule vastausta...
Mä olin yöllä niin hermona, että meinasin oksentaa. Otin luurini,
tupakkani ja menin takkaan tupakoimaan ja soittamaan lapselle. Se
vastasi noin miljoonannen hälytyksen jälkeen! Unisena mutta elävänä.
Oli sitten jäänyt yöksi kavereilleen, jota minä olin aiemmin sille jo
ehdottanutkin, koska yöbussit on pelottavia. Ja öinen itä-helsinki
ylipäätään yksinäiselle tyttölapselle. Se oli vaan unohtanut ilmoittaa.
Olin niin helpottunut, etten osannut olla ees vihainen.
Tänä aamuna kun heräsin, huomasin oireilevani post-traumaattisesti.
Kauheita hermoromahduksen poikasia kiiri kroppani läpi, kun mietin että
mitä jos se ei olisi vastannut enkä edelleenkään tietäisi missä se on..
On tämä äitinä oleminen välillä vaan niin rankkaa hommaa. Onneksi
tälläisiä yöepisodeja ei tapahdu usein. Näihin ei minun
hermokapasiteettini vain riitä. Tuskin kenenkään.
sunnuntai, 12. helmikuu 2006
Kommentit